Tiitu Takalon Memento mori pintatasolla kertoo äkillisestä aivoverenvuodosta, sairaalasta ja pitkästä kuntoutumisesta. Syvemmällä tasolla se kertoo kuitenkin siitä hetkestä, jolloin ihminen menettää varmuutensa omasta elämästään ja joutuu kysymään, kuka hän oikeastaan on.
Tämä tekee teoksesta paljon enemmän kuin sairauskertomuksen. Se on kertomus identiteetin murtumisesta.
Latinankielinen nimi memento mori tarkoittaa: “Muista kuolevaisuutesi.” Takalon sarjakuvassa tuo muistutus ei kuitenkaan johda synkkyyteen, vaan paradoksaalisesti elämän syvempään arvostamiseen. Kun kuolema käy lähellä, tavallinen arki muuttuu ihmeelliseksi. Ensimmäinen kävely, kahvikuppi, keskustelu ystävän kanssa tai kynän pitäminen kädessä eivät enää ole itsestäänselvyyksiä.
Ego rakentaa minuutemme rooleista. Olen terve. Olen työkykyinen. Olen taiteilija. Olen itsenäinen. Olen se, joka hallitsee elämäänsä. Niin kauan kuin nämä määritelmät pysyvät ehjinä, emme useinkaan kyseenalaista niitä.
Aivoverenvuoto tekee sen hetkessä.
Takalon teoksen koskettavimpia puolia on, ettei hän kuvaa pelkästään kehon vaurioitumista. Hän kuvaa myös sitä hiljaista hämmennystä, joka syntyy, kun mieli kokee edelleen olevansa sama, mutta keho ei enää tottele. Ihminen joutuu katsomaan itseään uudelleen. Ei teoreettisesti, vaan konkreettisesti.
Sarjakuvan kuvakerronta tekee tämän näkyväksi tavalla, johon pelkkä teksti ei pystyisi. Horjuvat perspektiivit, rikkoutuvat sivurakenteet ja epävakaat tilat eivät ole pelkkiä esteettisiä ratkaisuja. Ne kutsuvat lukijan kokemaan edes aavistuksen siitä epävarmuudesta, jossa päähenkilö elää. Muoto ei vain kuvaa sisältöä, vaan siitä tulee osa kokemusta.
Tällaisessa hetkessä ego menettää otettaan. Se ei tarkoita, että sairaus olisi hyvä tai hengellisesti tavoiteltava. Kärsimystä ei tarvitse romantisoida. Mutta kriisi voi paljastaa jotakin, mikä oli ollut näkymättömissä.
Tämä ajatus muuttaa myös tapaa lukea Memento moria. Tavallinen lukutapa korostaa selviytymistä: onnistunutta leikkausta, kuntoutumista ja vähittäistä toipumista. Ne ovat tietenkin merkittäviä. Mutta ehkä suurin ihme tapahtuukin hiljaisemmin. Se tapahtuu siinä, miten suhde elämään muuttuu.
Takalo ei palaa entiseen. Hänestä ei tule “samaa kuin ennen”. Sen sijaan hän oppii katsomaan elämäänsä toisin.
Tämä on hienovarainen mutta ratkaiseva ero.
Takalo muistuttaa meitä siitä, kuinka hauras ihmiselämä todella on. Mutta onko hauraus kuitenkaan koko totuus siitä, mitä olemme.
Memento moria en näe ensisijaisesti kertomuksena sairaudesta, vaan kertomuksena identiteetin hiljaisesta purkautumisesta. Vanha minä ei enää kanna, mutta uutta ei voi rakentaa vanhoista palasista. On opeteltava katsomaan itseä ja maailmaa uudella tavalla.
Ehkä juuri siinä piilee teoksen syvin viisaus.
Kuoleman muistaminen ei olekaan tämän kirjan viimeinen sanoma.
Viimeinen sanoma on elämän muistaminen.
Tai todellinen ihme ei ole se, että elämä säästyy, vaan se, että mieli oppii näkemään elämän uudella tavalla.
