On kirjoja, jotka löytävät meidät juuri oikealla hetkellä. Ja sitten on kirjoja, jotka palaavat elämäämme vuosien kuluttua näyttämään, mitä emme ensimmäisellä lukukerralla vielä kyenneet näkemään.
Näin kävi minulle Petteri Kantolan sarjakuvan Ajan kanssa – Kesäni Marcel Proustin seurassa kanssa.
Kun tänä kesänä Kadonnutta aikaa etsimässä palasi elämääni, muistin lukeneeni myös Kantolan sarjakuvan aikoinani. Tuntui luontevalta tarttua siihen uudelleen, sillä vietän nytkin kesää eräänlaisessa Marcel Proustin seurassa. Vaikka Proustin maailma on yli sadan vuoden takaa, hänen ajatuksensa ajasta, muistista ja ihmisestä tuntuvat edelleen hämmästyttävän eläville.
Uudella lukukerralla yllätyin ennen kaikkea siitä, kuinka paljon olin ensimmäisellä kerralla ohittanut. Olin lukenut kirjaa ennen kaikkea Proust-esittelynä ja esseenä lukemisesta. Nyt huomasin katsovani aivan toiseen suuntaan, kohti Kantolan omaa elämää.
Mielenkiintoista oli huomata, kuinka oli mennyt minulta tuolloin täysin ohi, kuinka paljon samaistuin kirjan päähenkilöön. Kun löysin sarjakuvan ensimmäisen kerran, minullakin oli juuri päättynyt suhde, jossa olimme täysin erilaiset ihmiset. Olimme pysyneet yhdessä aivan liian pitkään, vaikka yhteinen suunta oli jo kadonnut. Silti en silloin tunnistanut tätä yhteyttä. Ehkä en vielä ollut valmis katsomaan sitä.
Siinä piilee yksi Ajan kanssa -teoksen suurista vahvuuksista. Se ei ole vain kirja Marcel Proustista eikä edes kirja lukemisesta. Se on kirja siitä, miten kirjallisuus alkaa vähitellen lukea meitä. Ensin kuvittelemme tarkastelevamme Proustia, mutta vähitellen huomaamme tarkastelevamme omaa elämäämme hänen ajatustensa kautta.
Kantola onnistuu tekemään näkyväksi jotakin, mikä on vaikeasti sanoitettavaa. Hän ei sovita Proustia sarjakuvaksi, vaan kuvaa sitä hidasta muutosta, joka tapahtuu ihmisessä, kun tämä elää kuukausia yhden suuren kirjailijan ajatusten keskellä. Lukeminen lakkaa olemasta tiedon keräämistä ja muuttuu tavaksi havaita maailma uudelleen.
Proustille muisti ei ollut arkisto, josta menneisyys voidaan hakea esiin kuin kansio hyllystä. Muisti on elävää. Se voi avautua odottamatta hajun, maun, valon tai jonkin arkisen yksityiskohdan kautta. Menneisyys ei hänen mukaansa ole kadonnut, vaan se elää kerrostuneena nykyhetkessä.
Kantolan sarjakuvassa tämä näkyy myös visuaalisesti. Nykyhetki, muistot, Proustin elämä ja romaanien maailma limittyvät toisiinsa niin, että aikatasot menettävät selkeät rajansa. Samalla sarjakuva vihjaa johonkin vielä syvempään: joskus emme oikeastaan tarvitse uusia vastauksia, vaan uuden tavan katsoa. Kun havainto muuttuu, maailma alkaa näyttää toiselta, vaikka mikään ulkoinen ei olisi muuttunut.
Ehkä juuri tästä syystä kirja puhutteli minua nyt aivan eri tavalla kuin ensimmäisellä lukukerralla.
Kenties elämässä on hyvä tehdä niin kuin Proust opettaa: kulkea menneisyytensä läpi huolellisesti, tarkastella myös kärsimystä ja kysyä, mitä se yrittää meille opettaa. Menneisyyttä ei tarvitse romantisoida eikä jäädä siihen asumaan, mutta sitä ei myöskään tarvitse kiirehtiä unohtamaan. Joskus ymmärtäminen vaatii aikaa.
Mutta ehkä ymmärtämisen tarkoitus ei lopulta ole jäädä muistelemaan, vaan vapautua. Menneisyys saa tulla nähdyksi niin perusteellisesti, ettei sen enää tarvitse hallita tätä hetkeä. Silloin muistamisesta ei tule kahle, vaan silta irti päästämiseen.
Ehkä anteeksiantaminen ei ole muistamisen vastakohta, vaan sen kypsä hedelmä. Kun olemme todella nähneet, mitä tapahtui, meidän ei enää tarvitse puolustaa itseämme emmekä syyttää toisia. Kärsimys voi vähitellen muuttua ymmärrykseksi, ymmärrys myötätunnoksi ja myötätunto vapaudeksi.
Siksi Ajan kanssa ei ole vain sarjakuva Marcel Proustista. Se on hiljainen muistutus siitä, että suuret kirjat eivät muuta maailmaa, vaan ne muuttavat lukijaa. Ja joskus vasta vuosien kuluttua huomaamme, että ne olivat aloittaneet tuon muutoksen jo ensimmäisellä lukukerralla.
