Harva sarjakuva onnistuu näyttämään surun yhtä konkreettisena kuin Daniel Clowesin Patience. Pintatasolla kyseessä on tieteistarina, jossa mies matkustaa ajassa estääkseen rakastettunsa murhan. Mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmäksi käy, ettei sen varsinainen aihe ole aikamatkustus. Se kertoo ihmisestä, joka uskoo voivansa pelastaa itsensä korjaamalla menneisyyden.
Ajatus on häiritsevän tuttu.
Kuka ei olisi joskus käynyt mielessään uudelleen samaa keskustelua, tehnyt toisen valinnan tai toivonut voivansa estää yhden ainoan tapahtuman? Suru tekee meistä aikamatkailijoita. Mieli palaa lakkaamatta siihen hetkeen, jossa kaikki muuttui, ja kuiskaa: jos vain…
Juuri tämän “jos vain” -ajatuksen Daniel Clowes tekee näkyväksi.
Jackin aikamatkat eivät ole vain juonellinen keksintö. Ne ovat ulkoiseksi muutettu kuva ihmismielen tavasta elää menneisyydessä. Jokainen hyppy ajassa on yritys löytää se yksi kohta, jossa virhe tapahtui ja jonka korjaaminen palauttaisi elämän ennalleen.
Mutta elämä ei suostu toimimaan näin.
Matkan aikana Jack kohtaa Patiencen lapsena, nuorena ja aikuisena. Jokainen kohtaaminen murtaa hänen mielessään eläneen täydellisen kuvan rakastetusta. Patience ei ole enää muistojen kirkastama ihanne vaan ristiriitainen, pelokas, vihainen, hauras ja toisinaan vaikeakin ihminen. Paradoksaalisesti juuri silloin rakkaudesta tulee todellisempaa. Ihannetta voi palvoa, mutta vain todellisen ihmisen voi kohdata.
Tässä kohdin Clowes tekee jotakin poikkeuksellisen hienovaraista. Tarinan edetessä ei oikeastaan muutu Patience vaan Jackin tapa nähdä hänet.
Tätä muutosta Clowes ei kerro pelkästään sanoilla. Hän kertoo sen väreillä.
Patiencen maailma kylpee hehkuvissa violeteissa, magentoissa, turkooseissa ja pinkeissä sävyissä. Ne eivät pyri realismiin vaan luovat vaikutelman todellisuudesta, joka on jatkuvasti hieman sijoiltaan. Lukija ei koskaan saa täysin varmaa jalansijaa siitä, katsooko hän ulkoista maailmaa vai päähenkilön sisäistä kokemusta.
Violetti on perinteisesti yhdistetty mysteeriin, muutokseen ja rajatilaan. Clowes käyttää sitä kuin muistojen väriä. Menneisyys ei näyttäydy ruskeansävyisenä nostalgiana vaan psykedeelisenä, lähes sähköisenä tilana, jossa aika menettää vakautensa. Pinkit ja magentan sävyt puolestaan korostavat tunteiden intensiteettiä: rakkaus, menetys ja kaipaus eivät ole hillittyjä kokemuksia vaan lähes fyysisesti hehkuvia voimia.
Samalla myös henkilöhahmot muuttuvat hienovaraisesti. Patience ei koskaan näytä aivan samalta eri aikatasoissa. Kyse ei ole vain iän tuomista muutoksista. Myös ilmeet, eleet ja kasvojen tunnelma vaihtuvat niin, että lukija alkaa vähitellen ymmärtää katsovansa aina hieman eri ihmistä. Clowes näyttää piirtämällä sen, minkä filosofia ilmaisee käsittein: identiteetti ei ole koskaan täysin pysyvä.
Clowes tuntuu kysyvän kuvallisin keinoin mitä jos nuo violetit ja pinkit maailmat eivät kuvaakaan aikaa vaan havaintoa? Mitä jos lukija katsoo koko ajan maailmaa Jackin mielen läpi? Värit eivät silloin olisi vain esteettinen ratkaisu, vaan ne tekisivät näkyväksi sen, ettei kokemuksemme todellisuudesta ole koskaan puhdas. Se on aina muistojen ja odotusten värittämä.
Emme tavallisesti näe ihmisiä vaan omat projektiomme. Näemme sen, mitä uskomme heidän olevan. Jack tekee juuri näin. Hän rakastaa pitkään omaa tarinaansa Patiencesta. Vasta kun tuo tarina alkaa hajota, hän voi nähdä naisen sellaisena kuin tämä on.
Jack uskoo, että Patiencen pelastaminen pelastaisi myös hänet itsensä. Siksi hänen aikamatkansa eivät ole vain yritys estää murha. Ne ovat yritys muuttaa oma sisäinen kokemuksensa muuttamalla ulkoisia tapahtumia.
Patience näyttää egon uskovan, että pelastus löytyy ajan sisältä. Ego sanoo: jos vain menneisyys olisi ollut toisenlainen, voisin olla rauhassa. Jack rakentaa koko olemassaolonsa tämän ajatuksen varaan.
Mutta matkan edetessä tapahtuu jotakin ratkaisevaa. Jack ei enää pyri palauttamaan täydellistä menneisyyttä vaan alkaa nähdä Patiencen omana, itsenäisenä ihmisenään. Hänen havaintonsa muuttuu. Maailma voi näyttää samalta, mutta mieli näkee sen toisin. Jack etsii vapautta muuttamalla aikaa, mutta löytää jotakin aivan muuta: hän alkaa muuttua itse.
Clowes näyttää, miltä egon epätoivoinen yritys korjata elämää tuntuu sisältäpäin. Vapautta ei saavuteta muuttamalla historiaa vaan muuttamalla se mieli, joka historiaa katsoo.
Ehkä juuri siksi Patience jää vaivaamaan lukijaansa pitkäksi aikaa. Se muistuttaa, että suurin aikamatka ei kulje vuosikymmenten halki vaan oman havaintomme sisällä. Emme voi palata eiliseen, mutta voimme nähdä eilisen toisin.
Ja ehkä juuri siinä piilee Clowesin viisaus. Rakkaus ei synny siitä, että onnistumme kirjoittamaan menneisyyden uudelleen. Se alkaa vasta silloin, kun lakkaamme yrittämästä tehdä toisesta ihmisestä oman pelastuksemme ja opimme näkemään hänet ja samalla itsemme ilman muistojen ja pelkojen värittämää kuvaa.
