Hiljattain hankin uudet kuulokkeet. Ne olivat käytännöllinen hankinta, mutta niistä alkoi jotakin paljon suurempaa. Päätin jatkaa ikuisuusprojektiani: kuunnella Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Teossarja ei ole sellainen, joka suoritetaan. Se on pikemminkin maailma, johon palataan yhä uudelleen.
Ja juuri kuunnellessani minulle palautui mieleen oivallus, joka on tähänastisen elämäni hienoin.
Proustin romaanisarja ja sosiaalinen media käsittelevät pohjimmiltaan samaa asiaa.
Ei tietenkään samalla tavalla. Toinen on yksi maailmankirjallisuuden suurimmista saavutuksista, toinen digitaalinen maailma, joka koostuu erilaisista keskustelualustoista. Mutta molemmat ovat yrityksiä vastata samaan inhimilliseen kysymykseen: miten hetki voidaan pelastaa katoamiselta?
Proust kirjoittaa muistoista. Siitä, kuinka jokin tuoksu, maku tai ääni voi palauttaa kokonaisen maailman mieleen. Kuuluisa madeleine-leivos ei ole vain leivos, vaan se on portti aikaan, jonka luultiin kadonneen.
Sosiaalisessa mediassa teemme jotakin yllättävän samanlaista. Kirjoitamme ajatuksen, havainnon tai tunteen juuri siinä hetkessä, kun se syntyy. Emme useinkaan tiedä, palaammeko siihen koskaan. Silti jätämme siitä jäljen.
Vuosien päästä yksi vanha julkaisu voi tehdä saman kuin madeleine Proustille: palauttaa mieleen kokonaisen elämäntilanteen, tunnelman tai version itsestä, jonka oli jo unohtanut.
Ehkä juuri siksi sosiaalinen media vetoaa meihin niin voimakkaasti. Se ei ole vain viestintää. Se on muistamisen teknologiaa.
Samalla siinä piilee myös paradoksi.
Proust opettaa pysähtymään yhden muiston äärelle. Hän käyttää satoja sivuja yhden kokemuksen tutkimiseen. Sosiaalinen media taas houkuttelee siirtymään seuraavaan ajatukseen muutamassa sekunnissa. Molemmat keräävät hetkiä, mutta vain toinen todella viipyy niiden äärellä.
Ehkä juuri tässä on jotain, mitä meidän kannattaisi oppia Proustilta.
Entä jos käyttäisimme sosiaalista mediaa vähemmän muistojen kuluttamiseen ja enemmän niiden rakentamiseen? Entä jos jokainen julkaisu olisi pieni yritys ymmärtää omaa elämäänsä eikä vain reaktio seuraavaan uutiseen?
Minulle tämä ajatus on enemmän kuin kirjallinen havainto.
Se on tähänastisen elämäni hienoin oivallus.
Ehkä siksi se palasi mieleeni juuri nyt, kun laitoin uudet kuulokkeet päähän ja jatkoin matkaani Proustin maailmaan. Joskus kaikkein merkittävimmät oivallukset eivät synny siitä, että etsii jotakin uutta. Ne syntyvät siitä, että palaa vanhan äärelle ja huomaa katsovansa sitä ensimmäistä kertaa oikein.
Ehkä Proust olisi ymmärtänyt myös sosiaalista mediaa paremmin kuin uskommekaan. Ei siksi, että hän olisi ollut kiinnostunut teknologiasta, vaan siksi, että hän ymmärsi ihmistä. Ja lopulta jokainen sosiaalisen median palvelu on vain uusi näyttämö ikivanhalle inhimilliselle tarpeelle: tulla nähdyksi, muistetuksi ja ymmärretyksi edes yhden ohikiitävän hetken ajan.
