Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ensimmäinen osa, Swannin tie I: Combray, tuli vastaan jo lukiossa. Muistan hyvin, miten suuri vaikutus sillä oli minuun. En tosin usko ymmärtäneeni siitä juuri mitään. Tai ehkä ymmärsin juuri sen, mitä sillä hetkellä oli mahdollista ymmärtää. Jokin kirjassa kosketti niin syvältä, ettei järki osannut sitä selittää. Kirja jäi mieleeni kytemään kuin hiillos, jonka tiesin joskus vielä syttyvän.
Nyt olen päättänyt lukea tai oikeastaan myös kuunnella koko teossarjan. En välitä, vaikka siihen menisi koko loppuelämäni. Tämä ei ole suoritus eikä projekti. Tämä on seuraa, johon haluan palata yhä uudelleen. Luen hitaasti. Nauttien.
Proustin maailma on hämmentävä siksi, ettei siinä oikeastaan tapahdu mitään sellaista, mitä tavallisessa romaanissa odotetaan tapahtuvan. Sen sijaan tapahtuu kaikki se, mikä elämässä on olennaisinta. Muisti liikkuu. Mieli rakentaa itseään uudelleen. Aika lakkaa kulkemasta suoraviivaisesti. Yksi madeleine-leivos teekupissa avaa kokonaisen kadonneen maailman.
Ehkä juuri siinä piilee Proustin nerous. Hän ei kirjoita menneisyydestä vaan siitä, ettei menneisyys oikeastaan koskaan katoa. Se odottaa meissä hiljaa, kunnes jokin tuoksu, maku, ääni tai valo avaa oven. Yhtäkkiä emme enää muista lapsuuttamme, vaan me olemme siellä. Aika romahtaa, ja hetkeksi ikuisuus koskettaa ajallisuutta.
Proust ei takerru muistoihin nostalgian vuoksi. Hän etsii niistä jotakin pysyvää, jotakin, mikä ei ole ajan kuluttamaa. Kun muistot heräävät eloon, kyse ei ole historian palauttamisesta vaan tietoisuuden avartumisesta. Tavallinen hetki muuttuu äkisti läpinäkyväksi. Sen läpi pilkahtaa jokin ajaton.
Mikään ulkoinen ei välttämättä muutu, mutta mieli näkee kaiken uudessa valossa. Samalla tavalla madeleine ei muuta maailmaa. Se muuttaa näkijän. Ehkä se muistuttaa siitä, että todellisuus on paljon syvempi kuin arkinen tietoisuutemme. Että olemme jatkuvasti kosketuksissa johonkin, jonka kiireinen mielemme sivuuttaa.
Combrayssa minua koskettaa myös lapsen katse. Proust kuvaa lapsuutta tavalla, joka tuntuu lähes yliluonnollisen tarkalta. Ei siksi, että hän muistaisi kaiken, vaan siksi, että hän tavoittaa sen, miltä maailma tuntui ennen kuin opimme selittämään sen pois. Lapsen maailma on täynnä merkityksiä, joita aikuinen pitää mitättöminä. Varjon liike seinällä, kirkonkellon ääni, äidin iltasuudelman odotus. Ne ovat kokonaisia maailmankaikkeuksia.
Proustin lauseet ovat kuuluisan pitkiä. Nuorena ne tuntuivat loputtomilta käytäviltä, joissa eksyin tämän tästä. Nyt ne tuntuvat enemmän hengitykseltä. Ne eivät kiirehdi minnekään. Ne antavat ajatuksen kasvaa täyteen mittaansa.
Ehkä sekin on vastalääke meidän ajallemme.
Elämme maailmassa, jossa kaiken pitäisi olla nopeasti ymmärrettävää, tehokasta ja tiivistettyä. Proust tekee päinvastoin. Hän hidastaa niin paljon, että alamme nähdä. Hän opettaa, ettei syvin ymmärrys synny nopeudesta vaan viipymisestä.
Ehkä juuri siksi päätin palata hänen luokseen.
En tiedä, ymmärränkö nytkään kaikkea. Todennäköisesti en. Mutta sillä ei enää ole merkitystä. Kaikkia kirjoja ei ole tarkoitettu valloitettaviksi. Jotkut kirjat ovat maisemia, joissa kuljetaan yhä uudelleen. Jokainen kierros paljastaa uuden polun.
Ajattelen joskus, että ehkä ensimmäinen lukukertani lukiossa oli kuin madeleine-hetki etukäteen. Silloin kylvettiin siemen, joka on odottanut vuosikymmeniä oikeaa vuodenaikaa. Nyt se on alkanut kasvaa.
Ja ehkä juuri siitä lukemisessa parhaimmillaan on kysymys. Emme etsi vain kirjojen merkityksiä. Etsimme itseämme. Tai vielä tarkemmin: sitä hiljaista, muuttumatonta osaa itsessämme, joka on ollut olemassa koko ajan ja joka odottaa vain, että muistaisimme sen.
Ehkä kadonnut aika ei lopulta olekaan kadonnut.
Ehkä kadoksissa olemme olleet me.
