Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on usein kuvattu romaaniksi muistista. Se on totta, mutta vain osittain. Minusta se on vielä enemmän romaani siitä, kuinka mieli rakentaa oman todellisuutensa ja kuinka ihminen alkaa kärsiä juuri siitä maailmasta, jonka on itse luonut.
Swannin tie II–III kertoo näennäisesti Charles Swannin rakkaudesta Odetteen. Tarkemmin katsottuna se kertoo kuitenkin rakkauden sijasta mielikuvituksesta. Swann ei rakastu Odetteen sellaisena kuin tämä on, vaan siihen kuvaan, jonka hänen mielensä vähitellen hänestä rakentaa. Aluksi Odette ei edes erityisemmin viehätä häntä. Vasta kun hän alkaa liittää tähän merkityksiä, symboleja ja odotuksia, rakkaus syttyy ja samalla alkaa kärsimys.
Proustin psykologinen tarkkanäköisyys on hämmästyttävää. Mustasukkaisuus ei synny tosiasioista vaan tulkinnoista. Jokainen viivästys, katse tai vihje muuttuu todisteeksi jostakin, mitä ei ehkä koskaan tapahtunutkaan. Swann ei enää elä suhteessa Odetteen, vaan suhteessa omaan mieleensä.
Swannin mieli projisoi omat pelkonsa ulkoiseen maailmaan. Hän etsii jatkuvasti merkkejä siitä, rakastaako Odette häntä vai ei. Todellisuudessa hän etsii vahvistusta omalle epävarmuudelleen. Mitä enemmän hän etsii, sitä enemmän hän löytää syitä pelätä. Tämä on egon kehä, jossa mieli projisoi sisäisen pelkonsa ulkoiseen maailmaan ja pitää sitten omaa projektiotaan todisteena todellisuudesta.
Ehkä romaanin surullisin oivallus on, ettei Swann oikeastaan halua vapautua. Hän haluaa löytää varmuuden, jota mikään ulkoinen ihminen ei voi antaa. Odette on hänelle “erityissuhde” eli ihminen, jolta odotetaan pelastusta, turvallisuutta ja identiteettiä. Mutta juuri siksi suhde muuttuu väistämättä pelon näyttämöksi. Kun toisesta ihmisestä tulee onnellisuuteni lähde, hänestä tulee samalla myös mahdollisuus menettää se.
Proust ei kuitenkaan tuomitse Swannia. Päinvastoin. Hän katsoo tätä syvällä myötätunnolla. Jokainen lukija tunnistaa jotakin itsestään: kuinka helposti rakennamme toisista ihmisistä tarinoita, kuinka vaivattomasti sekoitamme rakkauden omistamiseen ja kuinka usein uskomme kärsivämme toisen ihmisen vuoksi, vaikka kärsimyksen juuret ovat omissa tulkinnoissamme.
Silti Proust tarjoaa myös lohtua. Se löytyy taiteesta.
Kun musiikki, maalaustaide tai odottamaton muisto pysäyttää ajan, ego vaikenee hetkeksi. Näissä kohtauksissa maailma näyttäytyy sellaisena, ettei sitä tarvitse hallita eikä omistaa. Vaikka Proust ei puhu Jumalasta, nämä hetket muistuttavat pyhiä hetkiä: välähdyksiä todellisuudesta, jossa pelko väistyy ja jokin syvempi rauha tulee näkyväksi.
Proust näyttää meille egon koko hienovaraisen mekanismin. Hän kuvaa sen kauniimmin ja tarkemmin kuin ehkä kukaan muu kirjailija kysyen mitä tapahtuu, kun tämän mekanismin näkee lävitseen?
Lopulta Swannin tie II–III ei ehkä kerrokaan siitä, kuinka yksi mies rakastui väärään naiseen. Se kertoo siitä, kuinka ihminen etsii toisesta sitä, minkä on kadottanut itsestään. Ja ehkä juuri siksi Proust tuntuu edelleen niin ajankohtaiselta. Teknologia, yhteiskunta ja ihmissuhteiden muodot muuttuvat, mutta mieli rakentaa edelleen samoja tarinoita, ruokkii samoja pelkoja ja etsii samaa täyttymystä ulkopuolelta.
