Minulle on muodostunut tavaksi pyrkiä käymään Mikkelin kuvitustriennalessa aina silloin, kun se osuu kesään. Siitä on tullut eräänlainen kesäperinne. Se on hetki, jolloin voi pysähtyä katsomaan kuvia hieman tarkemmin kuin arjessa yleensä tulee tehtyä.
Kuvitustriennale muistuttaa joka kerta siitä, kuinka valtavan laaja taiteenala kuvitus oikeastaan on. Se ei rajoitu kirjoihin, vaan ympäröi meitä jatkuvasti: kirjojen kansissa, lehdissä, etiketeissä, pakkauksissa, julisteissa ja erilaisissa tiloissa. Usein nämä kuvat jäävät lähes huomaamatta, vaikka ne vaikuttavat siihen, millaisena koemme ympäristömme.
Juuri siinä piilee mielestäni kuvitustriennalen merkitys. Se nostaa esille arjen kauneuden; etiketit, pakkaukset, painotuotteet ja visuaaliset ympäristöt, jotka muuten helposti jäisivät unholaan. Näyttely muistuttaa, että myös arkinen visuaalinen kulttuuri on taidetta, jolla on tekijänsä, historiansa ja esteettinen arvonsa.
Tämänvuotinen näyttely näyttäytyy katsauksena suomalaisen nykykuvituksen poikkeukselliseen monimuotoisuuteen. Sen vahvuus on siinä, ettei kuvitusta rajata vain perinteiseen kirjakuvitukseen, vaan mukana ovat myös lehtikuvitus, julkisen tilan visuaalisuus sekä kokeellisemmat ilmaisutavat. Kilpailumuotoinen näyttely tuo esiin tekijöiden omaleimaisia näkökulmia, mutta samalla se rakentaa kokonaiskuvan siitä, kuinka keskeinen osa nykyistä kuvakulttuuria kuvitus on. Näyttely osoittaa, ettei kuvitus pelkästään seuraa kulttuurin muutoksia, vaan myös aktiivisesti muokkaa tapaamme nähdä, tulkita ja kertoa maailmasta.
Yksi itselleni tärkeimmistä asioista kuvitustriennalessa on se, että saan aina uusia vinkkejä lastenkirjoihin. Moni upeasti kuvitettu kuvakirja olisi luultavasti jäänyt minulta kokonaan löytämättä ilman näyttelyä. Kuvituksia katsellessa herää uteliaisuus tarttua itse kirjaan ja lukea se yhdessä lasten kanssa. Näyttely toimii siis samalla myös lukuvinkkaajana.
Ilahduin erityisesti siitä, että tämän vuoden kuvitustriennalessa oli nostettu esille myös suomalaista taidesarjakuvaa. Sarjakuva jää toisinaan kuvituksesta käytävässä keskustelussa sivuun, vaikka se on omaleimainen ja taiteellisesti kunnianhimoinen ilmaisumuoto. Oli hienoa nähdä se osana samaa kokonaisuutta.
Kotiin lähtiessä jäi jälleen tunne siitä, että kuvitus ansaitsee paljon enemmän huomiota kuin sille tavallisesti annamme. Se on taidetta, jonka kohtaamme usein kiireessä ja huomaamattamme, mutta joka tekee arjestamme rikkaamman, kauniimman ja kiinnostavamman. Ehkä juuri siksi palaan Mikkelin kuvitustriennaleen kesä toisensa jälkeen. Muistuttamaan itseäni siitä, että myös arkisissa kuvissa piilee paljon katsottavaa.
