On olemassa sarjoja, jotka katsoo kerran. Sitten on olemassa sarjoja, joihin palaa yhä uudelleen. Minulle Äkkiä Anttolassa kuuluu jälkimmäiseen joukkoon.
Emme olleet ystäväni kanssa katsoneet sarjaa pitkään aikaan, joten viime viikonloppuna järjestimme kunnon Äkkiä Anttolassa -maratonin. Kaksi kautta, tutut hahmot, samat repliikit ja silti nauroimme aivan kuin näkisimme kaiken ensimmäistä kertaa.
Sarjan idea on yksinkertainen. Kaksi kautta seuraa pienen eteläsavolaisen paikkakunnan omalaatuisia asukkaita, joiden arkiset sattumukset paisuvat toinen toistaan hullunkurisemmiksi tilanteiksi. Huumori rakentuu persoonallisista hahmoista, kyläyhteisön dynamiikasta ja suomalaisen maaseudun tunnistettavista piirteistä. Juuri yksinkertaisuudessaan se toimii.
Anttola on kuin pienoiskuva Suomesta. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa. Samalla jokainen rakentaa itsestään tarinaa: kuka on arvostettu, kuka tietää asiat parhaiten, kuka saa viimeisen sanan. Anttolan ihmiset ovat karikatyyrejä, mutta juuri siksi he tuntuvat tutuilta. Liioittelu paljastaa jotakin olennaista suomalaisuudesta. Suuret draamat syntyvät pienistä asioista, eikä kukaan oikein osaa nauraa itselleen, paitsi katsoja.
Ehkä juuri siksi sarja toimii edelleen.
Mielestäni Anttolan maailma näyttää lähes oppikirjaesimerkiltä egon toiminnasta. Jokainen loukkaantuu, puolustaa omaa oikeassa olemistaan ja rakentaa toisista mielikuvia. Pienistä väärinkäsityksistä kasvaa valtavia konflikteja.
Katsojan silmissä kaikki näyttää kuitenkin huvittavalta.
Ja ehkä siinä piilee sarjan yllättävä hengellinen ulottuvuus. Kun nauramme Anttolan ihmisille, saatamme samalla huomata nauravamme omille tavoillemme ottaa elämä välillä aivan liian vakavasti. Se on lempeää naurua egolle.
Myönnettäköön kuitenkin yksi asia.
Aika on muuttunut valtavasti. Tänä päivänä tällaista televisiosarjaa tuskin tehtäisiin. Mielensäpahoittajien määrä olisi melkoinen, ja huumorista löytyisi varmasti moitittavaa lähes joka suunnasta. En oikeastaan ihmettele, ettei Yle ole julkaissut sarjaa uusintana Areenassa.
Silti on reilua todeta myös toinen puoli. Äkkiä Anttolassa ei valitse yhtä kohdetta pilkattavakseen. Se naljailee lähes kaikille tasapuolisesti. Kukaan ei ole täysin viisas eikä täysin hölmö. Ehkä juuri siksi sarja tuntuu enemmän hyväntahtoiselta kansankomedialta kuin ilkeilyltä.
Veikkaan silti, että tästä eteenpäin sarja jää meidän pienen marginaaliryhmämme iloksi.
Mutta ehkä kaikkein eniten Äkkiä Anttolassa kertoo ystävyydestämme.
Sarja on kulkenut meidän mukanamme siitä lähtien, kun sen löysimme. Se on ollut niitä yhteisiä juttuja, joiden repliikkejä lainataan vuosienkin jälkeen ja joille nauretaan edelleen samalla tavalla kuin ensimmäisellä katselukerralla. Vaikka elämä on vienyt meitä eteenpäin, Anttola on pysynyt mukana.
Ystäväni täyttäessä aikanaan 30 vuotta juhlateemaksi valikoitui luonnollisesti Äkkiä Anttolassa. Minä pukeuduin sarjan hihittäväksi puliukoksi. Isä lähti innolla mukaan valmisteluihin ja kaivoi rekvisiitaksi tyhjän Sinol-pullon. Minä viimeistelin asun likaamalla kasvoni hiilellä.
Juuri tuollaiset muistot kertovat, ettei kyse ole meille vain televisiosarjasta. Se on vuosien aikana kasvanut yhteiseksi kieleksi, sisäpiirivitseiksi ja yhteisiksi muistoiksi. Harva sarja pystyy siihen. Vielä harvempi säilyttää paikkansa elämässä vuosikymmenestä toiseen.
Minulle siinä on vielä yksi henkilökohtainen kerros.
Olen kotoisin pienestä eteläsavolaisesta kylästä. Kun katson Äkkiä Anttolassa -sarjaa, palaan samalla aikakapselilla lapsuuteni kesiin. Maisemissa, puhetavassa, ihmisissä ja tunnelmassa on jotakin syvästi tuttua. Ei siksi, että kaikki olisi ollut juuri sellaista, vaan siksi, että sarja tavoittaa jotakin siitä maailmasta, joka tuntui silloin itsestään selvältä. Pienellä paikkakunnalla elämä eteni omassa rytmissään, ihmiset tunsivat toisensa ja jokaisesta sattumuksesta syntyi kylän yhteinen puheenaihe.
Ehkä juuri siksi palaan tämän sarjan pariin yhä uudelleen. Se ei vie minua vain Anttolaan, vaan myös omaan menneisyyteeni.
Maratonin jälkeen ystäväni kanssa syntyi uusi suunnitelma. Ensi kesänä aiomme tehdä retken sarjan kuvauspaikoille tai ainakin niille, jotka onnistumme tämän vuoden aikana tunnistamaan. Yksi kohde on jo selvillä: Pieksämäen vanha rautatieasema. Siitä taitaa tulla matkamme aloitus- tai päätepiste.
Ehkä retkellä emme etsi pelkästään kuvauspaikkoja. Ehkä etsimme myös sitä Suomea, joka vielä hetken eli ennen kuin maailma muuttui vähän liian kiireiseksi ja vähän liian varovaiseksi.
Ja ehkä juuri siksi Äkkiä Anttolassa on minulle paljon enemmän kuin televisiosarja. Se on pala kotiseutua, pala lapsuutta ja muistutus siitä, että joskus kaikkein suurimmat oivallukset löytyvät pienistä kylistä ja siitä, että osaamme vielä nauraa myös itsellemme.
