Marcel Proustin Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II näyttää ensi silmäyksellä romaanilta nuoruudesta, rakkaudesta, taiteesta ja merenrantakesästä. Syvemmältä katsottuna se on kuitenkin romaani katseesta: siitä, miten ihminen rakentaa todellisuutensa omien toiveidensa, muistojensa, pelkojensa ja kuvitelmiensa kautta. Proustin suuri oivallus on, ettemme yleensä näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin mielemme sallii meidän sen nähdä. Siksi kirjan todellinen tapahtumapaikka ei ole Balbec vaan tietoisuus.
Meri ja muuttuva mieli
Balbecin meri on romaanin keskeinen symboli. Sen pinta vaihtuu jatkuvasti: valo muuttuu, aallot liikkuvat, horisontti elää. Silti meri säilyy merenä. Tässä voi nähdä kuvan ihmisen mielestä. Ajatukset ja tunteet nousevat ja katoavat kuin aallot, vaikka niiden alla on jotakin vakaampaa ja hiljaisempaa. Proust ei nimeä tätä syvyyttä, mutta juuri nimeämättömyys tekee siitä vaikuttavan. Hän ei tarjoa oppia, vaan antaa lukijan aavistaa, että muuttuvien kokemusten alla saattaa olla jotakin, joka ei muutu niiden mukana.
Albertine ja rakkauden harha
Albertine on toinen suuri peili. Kertoja luulee tavoittelevansa toista ihmistä, mutta vähitellen paljastuu, kuinka paljon hän itse rakentaa tästä mielikuvaa. Albertine muuttuu halun, kaipauksen, pelon ja epävarmuuden kohteeksi. Mitä vähemmän kertoja tietää hänestä, sitä enemmän mielikuvitus täyttää tyhjät kohdat. Tässä Proust osuu johonkin hyvin yleisinhimilliseen: rakastamme joskus sitä kuvaa, jonka olemme toisesta tehneet, ja kärsimme, kun todellinen ihminen ei enää suostu elämään tuossa kuvassa. Toinen ihminen muuttuu silloin peiliksi, joka kertoo enemmän katsojastaan kuin katsotustaan.
Elstir opettaa näkemään
Elstirin merkitys liittyy juuri tähän. Hän ei ole vain taidemaalari, vaan hahmo, joka opettaa kertojalle uudenlaista katsomista. Tottumus tekee maailmasta näkymättömän: satamasta tulee vain satama, ihmisestä nimi ja maisemasta tuttu näkymä. Taiteilijan tehtävä on murtaa tämä automaattinen katse ja palauttaa asioiden tuoreus. Siksi taide ei Proustilla ensisijaisesti lisää maailmaan jotakin, vaan poistaa siitä ne kerrokset, joiden läpi olemme oppineet katsomaan. Todellinen näkeminen alkaa, kun varmuutemme hieman hellittävät.
Kukat, horisontti ja aika
Jo teoksen nimi sisältää sen keskeisen vertauskuvan. Kukkaan puhkeaminen merkitsee nuoruutta, kauneutta ja mahdollisuutta, mutta samalla jokainen kukka kantaa sisällään kuihtumisen. Horisontti puolestaan pakenee aina saavuttamattomiin aivan kuten ihmisen halu: kun yksi asia saavutetaan, mieli löytää uuden kohteen. Proust kuvaa näin ajan ja halun yhteistä liikettä. Kaikki näkyvä muuttuu, eikä mikään kiinnittynyt hetki voi kestää. Silti juuri katoavaisuus antaa kokemukselle sen arvon. Se, mikä ei voisi menettää itseään ajalle, ei ehkä tuntuisi yhtä arvokkaalta.
Kun katse muuttuu
Proustin romaanin syvin tapahtuma ei lopulta ole se, mitä kertojalle tapahtuu, vaan se, miten hänen tapansa nähdä vähitellen muuttuu. Hän oppii, että kärsimys syntyy usein siitä, että todellisuus ei vastaa sille asetettua kuvaa. Hän oppii myös, ettei toista ihmistä voi omistaa eikä maailmaa pakottaa pysymään sellaisena kuin haluaisimme. Vapauttava hetki ei välttämättä synny siitä, että maailma muuttuu, vaan siitä, että lakkaamme vaatimasta sitä olemaan jotakin muuta.
Ehkä tästä syystä Proustin meri jää mieleen niin voimakkaana kuvana. Se ei yritä olla muuta kuin meri. Se ei pidä kiinni yhdestä muodosta, yhdestä väristä tai yhdestä hetkestä. Se muuttuu jatkuvasti ja pysyy silti omana itsenään. Ihmiselle tämä on vaikeampi oppitunti. Haluamme kiinnittää ihmiset, muistot ja hetket paikoilleen, jotta ne eivät katoaisi. Proust muistuttaa, että juuri kiinnipitämisessä kärsimys usein alkaa.
Lopulta Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II voidaan lukea kertomuksena siitä, kuinka ihminen opettelee katsomaan ilman, että hänen omat kuvitelmansa peittävät kaiken näkyvistä. Meri, Albertine, kukat, valo ja horisontti ovat tämän sisäisen matkan symboleita. Ne eivät kerro meille, millainen maailma on. Ne kysyvät, millainen on se mieli, joka maailmaa katsoo.
Ja ehkä siinä on Proustin hiljaisin viesti: emme aina tarvitse uutta maailmaa. Joskus tarvitsemme vain uuden katseen.
