Meidän perheen lukupiirissä tapahtuu kummia. Minä äiti haluan lukea lapsilleni aina Kanijengin seikkailuja, vaikka vaikuttaa siltä, että lapset eivät ole niistä läheskään niin innostuneita. En voi sille mitään, että tämä päätön meno on juuri minun makuuni.
Philip Ardaghin kirjoittama ja Ben Mantlen kuvittama Kanijengi tonttuilee (suom. Raija Rintamäki, Kustannus Mäkelä 2023) on osa hulvattoman Kanijengi-sarjan jatkumoa. Tällä kertaa Joulupukilla on ongelma: tontut ovat sairastuneet karkin yliannostukseen, ja lahjat uhkaavat jäädä jakamatta. Mutta onneksi paikalle säntää Kanijengi. Joukko energisiä, hurjapäisiä ja täysin hallitsemattomia kaneja, jotka päättävät hoitaa homman omalla tyylillään.
Siinä missä monessa joulukirjassa tunnelmoidaan hiljaisessa lumisateessa ja lauletaan enkeleistä, Kanijengi tonttuilee vetää täysillä toiseen suuntaan. Sivut räjähtävät värejä, vauhtia ja kaaosta. Reet sinkoilevat, kanit hyppivät, ja jokaisella aukeamalla tapahtuu ainakin viisi eri asiaa yhtä aikaa.
Ja minä – no, minä hihitän ääneen. Lapsilla on lähinnä tonnin setelin ilme.
Kirja on kirjoitettu riimilliseen muotoon, mikä tekee siitä hauskan ääneen luettavan. Suomennos toimii yllättävän hyvin: rytmi kulkee sujuvasti, eikä riimejä ole väkisin väännetty. Tämä on sellainen kirja, jonka parissa lukija saattaa huomata “esittävän” tarinaa kuin stand up -koomikko; eläytyen, painottaen ja nauraen omille oivalluksilleen.
Ben Mantlen kuvitus on täynnä pieniä yksityiskohtia, joita voi etsiä ja ihmetellä. Jokainen sivu on kuin oma pieni maailma, ja jokaisella kanilla tuntuu olevan oma tarinansa. Kuvien hulina on osa kirjan viehätystä ja ehkä myös syy siihen, miksi kaikkein pienimmät lukijat väsyvät siihen ennen kuin tarina on lopussa. Mutta aikuiselle (tai isommalle lapselle) se on puhdasta visuaalista iloa.
Tätä voi lukea kuin animaatioelokuvaa: silmät kiitävät sivulta toiselle, ja jokaisella lukukerralla löytää jotain uutta.
Meidän perheessä Kanijengi tonttuilee on siis saanut erityisen roolin. Lapset eivät välttämättä pyydä sitä itse, mutta kun se päätyy käsiin, he kyllä seuraavat. Ja vaikka he eivät ehkä naura samoille kohdille kuin minä, heillä on oma tapansa nauttia kirjasta; etsimällä taustalta tontun, joka putoaa reestä, tai kissan, joka näyttää pelästyneeltä.
Kirja on kuin yhteinen seikkailu, jossa jokainen löytää oman juttunsa.
Jos kaipaat joulun odotukseen kirjaa, joka ei ota itseään liian vakavasti, mutta tarjoaa iloisen ja toiminnallisen lukukokemuksen, Kanijengi tonttuilee on nappivalinta. Se on äänekäs, energinen ja täysin pähkähullu. Juuri sellainen kuin joulun alla joskus pitääkin olla.
Ja jos käy niin, että aikuiset nauravat enemmän kuin lapset, mielestäni se ei haittaa ollenkaan. Tämä kirja muistuttaa, että jouluilon ei tarvitse olla rauhallista, vaan se voi myös hypätä rekeen, lentää katon yli ja huutaa “Hyvää joulua!” täyttä kurkkua.
