The Electrical Life of Louis Wain on brittiläinen elämäkertaelokuva, jonka on ohjannut Will Sharpe. Se kertoo kuvittaja Louis Wainin elämästä. Miehestä, joka tuli tunnetuksi omaperäisistä ja ilmeikkäistä kissapiirroksistaan. Tarina yhdistää romanttisia, humoristisia ja surumielisiä sävyjä, erityisesti hänen suhteensa vaimoonsa sekä hänen kasvavan taiteellisen näkemyksensä kautta. Elokuvan tyyli on visuaalisesti leikkisä ja paikoin kokeellinen, heijastaen Wainin mielikuvitusta ja tapaa nähdä maailma. Samalla se käsittelee teemoja kuten luovuus, rakkaus, menetys ja mielen hauraus.
The Electrical Life of Louis Wain ei ole elämäkerta siinä perinteisessä mielessä, jossa ihminen asetetaan aikajanan päälle ja selitetään puhki, vaan pikemminkin yritys kuvata olemisen haurasta sähköä. Sitä, mikä kulkee ihmisen ja maailman välillä, joskus kirkkaana, joskus katkeilevana.
Elokuva ei niinkään esitä Louis Wainia kuin etsii hänen rytmiään. Aika ei kulje suoraviivaisesti, vaan muisti, kokemus ja mielikuvitus lomittuvat toisiinsa. Tämä on elokuvaa, joka ei luota tapahtumiin vaan hetkiin: katseisiin, väreihin, outoihin sivujuonteisiin, jotka tuntuvat merkityksettömiltä, kunnes ne yhtäkkiä kantavat koko kokemusta.
Wainin kissat ovat tässä keskeisiä. Ne eivät ole pelkkiä kuvituksia, vaan ikkunoita toiseen havaintotapaan. Niissä maailma menettää raskautensa ja muuttuu leikiksi; kevyeksi siksi, että kärsimys puuttuisi, vaan siksi, että sitä katsotaan toisin. Tässä kohtaa elokuva alkaa koskettaa ajatusta havaintokyvyn muutoksena.
Wainin elämä näyttäytyy pelon vai rakkauden valinnan jatkuvana, lähes sietämättömänä jännitteenä. Hänen arkensa on täynnä menetyksiä, taloudellista ahdinkoa ja vähitellen syvenevää mielen hajoamista. Kaikki ulkoiset merkit viittaavat pelkoon. Ja silti hänen taiteensa tekee jotain muuta: se etsii yhteyttä, lempeyttä, jopa iloa.
Tämä ristiriita tekee elokuvasta oudon ja vaikeasti luokiteltavan. Se ei romantisoi kärsimystä, mutta ei myöskään selitä sitä pois. Wain ei ole psykologinen tapaus vaan läsnäolo, ihminen, joka on hieman sivussa maailmasta tai ehkä maailma on sivussa hänestä.
Elokuvan “sähköisyys”, ajatus näkymättömästä energiasta, joka yhdistää kaiken, jää tarkoituksella epämääräiseksi. Onko se tiedettä, harhaa vai runollinen tapa kuvata yhteyttä? Vastaus ei ole kuitenkaan ratkaiseva. Olennaista on, että erillisyys ei ole lopullinen totuus. Wain aavistaa tämän, mutta ei kykene elämään siinä vakaasti. Hän saa välähdyksiä ykseydestä, mutta ne särkyvät.
Juuri tässä elokuvan melankolia syvenee. Se ei ole tragedia siksi, että kaikki päättyy huonosti, vaan siksi, että jokin on koko ajan melkein saavutettavissa. Rauha, yhteys, rakkaus ne ovat läsnä, mutta eivät pysy. Mieli palaa yhä uudelleen pelkoon, hajanaisuuteen, erillisyyden kokemukseen.
Silti elokuva ei ole toivoton. Wainin katseessa säilyy jotakin, mitä voisi kutsua anteeksiannoksi. Ei moraalisena tekona, vaan kyvykkyytenä olla katkeroitumatta. Hän ei täysin luovu lempeästä tavastaan nähdä maailma, vaikka maailma ei vastaa siihen samalla mitalla. Tässä mielessä hänen kissansa ovat enemmän kuin taidetta: ne ovat todiste siitä, että toinen tapa katsoa on mahdollinen.
Ehkä juuri siksi The Electrical Life of Louis Wain jää vaivaamaan. Se ei tarjoa selitystä eikä vapautusta, vaan näyttää ihmisen, joka on jatkuvasti kahden todellisuuden välissä miettien näenkö tämän pelon vai rakkauden kautta? Elokuva ei vastaa. Mutta se näyttää, miten paljon siitä riippuu.
