Nykytaiteessa on yksi piirre, joka on saanut minut vuosien varrella huokaamaan raskaasti: pakotettu osallistavuus. Se hetki, kun kävijälle vihjataan tai suoraan sanotaan, että nyt sinun pitäisi kokea jotain merkityksellistä, koskea, liikkua, osallistua, olla osa teosta, vaikka koko asetelma tuntuu teennäiseltä, itseriittoiselta ja vähän tekotaiteelliselta potaskalta. Osallistuminen on joskus tuntunut enemmän velvollisuudelta kuin kutsulta.
Leandro Erlichin näyttely Amos Rexissä tekee kuitenkin jotain harvinaista: se ohittaa koko vastustuksen. Osallistuvuus ei tule julistuksena, vaan tapahtuu huomaamatta. Ja mikä vielä yllättävämpää se on aidosti hauskaa. Ei ironisesti, ei “sallitun leikillisesti”, vaan vilpittömästi.
Erlichin näyttely ei yritä selittää mitään puhki, eikä moralisoida. Se vain asettaa katsojan tilanteisiin, joissa tuttu todellisuus alkaa liukua sivuun.
The Cloud
Pilvi, joka on vangittu tilaan, pysäytetty liikkeeseen. Se näyttää todelliselta, mutta ei käyttäydy kuten “pilven pitäisi”. Ajatukset näyttävät usein konkreettisilta ja todellisilta, vaikka ne ovat vain mielen muodostelmia. The Cloud tekee tämän näkyväksi: katsoja seisoo edessään jotain, joka tuntuu tutulta, mutta ei enää tottele odotuksia. Juuri tässä hetkessä syntyy ihme: pieni epäilys siitä, että ehkä kaikki se, mihin uskon, ei olekaan niin itsestään selvää.
Sidewalk
Jalkakäytävä, heijastus, nurin kääntynyt näkökulma. Todellisuus näyttää samalta, mutta väärässä asennossa. Emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin uskomme niiden olevan. Sidewalk tekee tästä konkreettista: katsoja kirjaimellisesti katsoo heijastusta ja joutuu kysymään, kumpi on “oikea”. Vastaus on epämukava ja vapauttava.
Elevator Maze
Hissi, joka ei vie minnekään. Labyrintti ilman päätepistettä. Jatkuva liike ilman todellista etenemistä. Pyrkimys hallintaan, suuntaan, ratkaisuun, mutta aina saman ajattelun sisällä. Elevator Maze ei tarjoa ulospääsyä, vaan näyttää, miltä tuntuu, kun yrittää löytää vastauksia samasta mielentilasta, joka loi ongelman.
Classroom
Tyhjä luokkahuone, jossa läsnäolo tuntuu kummittelevan. Suurin este totuudelle eivät ole väärät vastaukset, vaan opitut kysymykset. Classroom muistuttaa siitä, miten paljon kannamme mukanamme opittua, sisäistettyä ja koskaan kyseenalaistamatonta. Se on hiljainen, melankolinen teos.
Lost Garden
Kadonnut puutarha, joka löytyy vain, jos uskaltaa katsoa toisin. Rauha, yhteys ja rakkaus eivät ole poissa. Ne ovat vain peittyneet. Lost Garden tuntuu tästä lähes lohdulliselta muistutukselta: etsiminen ei ole turhaa, mutta löytäminen tapahtuu usein sivusta, ei suoraan.
Bâtiment
Rakennus, jossa painovoima lakkaa olemasta totta. Ihmiset seisovat seinillä, katolla, ilmassa. Ja tässä tapahtuu jotain kaunista. Näyttelyn paras hetki ei ole vain itse teos, vaan katsojat. Erityisesti aikuiset. Se, miten he innostuvat, nauravat, poseeraavat ja ihmettelevät kuin pienet lapset, joille maailma ei ole vielä ehtinyt kovettua.
Egon vastakohta ei ole vakavuus, vaan ilo ja keveys. Bâtiment on tästä täydellinen esimerkki. Se ei vaadi osallistumista. Se houkuttelee siihen. Ja juuri siksi se toimii.
El Avión
Lentokone, matkustaminen, siirtymä.Todellinen muutos ei ole fyysinen, vaan sisäinen. El Avión tuntuu pysähtyneeltä matkalla kuin muistutuksena siitä, että todellinen siirtymä tapahtuu mielessä, ei ajassa tai paikassa.
Ehkä suurin yllätys koko näyttelyssä oli se, että en kertaakaan ajatellut: nyt minua yritetään osallistaa. Osallistuminen tapahtui kuin vahingossa. Katsoja ei ollut projekti, vaan osa leikkiä.
Ja se, että aikuiset, usein varautuneet, itseään tarkkailevat, antautuivat Bâtimentissa riemulle, oli näyttelyn kaunein näky. Siinä oli jotain syvästi inhimillistä.
Leandro Erlichin näyttely Amos Rexissä ei saarnaa todellisuuden suhteellisuudesta, vaan se antaa sinun kokea sen. Se ei yritä muuttaa maailmaa, vaan tapaa, jolla katsomme sitä.
Ja ehkä se onkin todellinen ihme:
ei se, että maailma muuttuu,
vaan että hetkeksi lakkaamme pitämästä sitä niin vakavana.
1 thought on “Amos Rex: Leandro Erlich”