Kiasman näyttelystä SarahLucasPaljaskatse tullessa huomasin jotain yllättävää: minulla oli poikkeuksellisen hyvä olo, jota ei ole tullut vastaan pitkään aikaan näyttelyissä. Ei siksi, että näyttely olisi ollut “kaunis” perinteisessä mielessä vaan siksi, että se oli rehellinen, röyhkeä ja vapauttavan naurettava.
Paljon tissejä. Paljon falloksen kaltaisia elimiä. Paljon kehoja, jotka eivät pyydä anteeksi olemassaoloaan. Ja ennen kaikkea paljon huumoria, joka nauraa elämän ja kehon hölmöydelle.
Kehon karnevaali
Sarah Lucasin maailma on kaikkea muuta kuin siisti. Sukkahousuista väännetyt raajat, huonekaluihin lysähtäneet kehot ja groteskit mittasuhteet tekevät kehosta karnevalistisen, jopa lapsellisen. Seksuaalisuus ei ole täällä viettelevää, vaan liioiteltua, kömpelöä ja absurdia.
Juuri siksi se tuntuu niin vapauttavalta.
Keho ei ole ideaali. Keho ei ole häpeä. Keho on vähän naurettava. Ja se on okei.
Tässä naurussa on jotain syvästi inhimillistä: se riisuu kehon vallasta, jota sille usein annamme.
Paljas katse ja egon katse
Lucasin näyttely asettaa katsojan suoraan egon katseen eteen: se arvottaa, erottaa ja projisoi.
Katsojana huomaa omat reaktionsa, halun, torjunnan, huvittuneisuuden, ja juuri siinä syntyy mahdollisuus tietoisuuteen. Mahdollisuus nähdä, ettei reaktion syy ole teoksessa, vaan mielessä.
Feminismi, keho ja vapaus
Sarah Lucas purkaa patriarkaalista katsetta tekemällä kehosta liian paljon: liian isoa, liian suoraa, liian röyhkeää. Naisen keho ei ole objekti vaan häiritsevä voima, joka katsoo takaisin.
Lucas näyttää vankilan seinät, josta kuitenkin ovi on jo auki. Ja joskus seinien näkeminen selvästi, nauraen, on juuri se askel, joka tekee mielen vapaudesta mahdollisen.
Nauru vapautuksena
Ehkä paras asia tässä näyttelyssä oli se, että se ei ollut raskas. Se ei saarnannut. Se ei yrittänyt olla pyhä. Se nauroi ja kutsui minut nauramaan mukana.
Nauramaan keholle. Nauramaan seksuaalisuuden vakavuudelle. Nauramaan koko sille ajatukselle, että identiteettimme olisi kiinni lihassa ja muodoissa.
Näyttely kevensi, ei painanut. Se ei vapauttanut kehosta, mutta se otti keholta vallan.
Lopuksi
Sarah Lucas: Paljas katse ei ole lempeä näyttely, mutta se on rehellinen. Se ei ole kaunis, mutta se on elävä. Ja minulle se oli yllättävän hengellinen kokemus. Ei siksi, että se olisi puhunut rakkaudesta, vaan siksi, että se purki pelkoa ja häpeää naurun kautta.
Jos joskus tuntuu, että taide on liian vakavaa tai etäällä elämästä, tämä näyttely muistuttaa:
elämä on vähän hölmöä. keho on vähän naurettava. ja juuri siinä voi piillä suuri vapaus
ZenLovesong on kaikkea muuta kuin rauhallinen. Hahmo istuu kuin meditaatioasennossa, mutta keho on sidottu, väännetty, jännittynyt. Sukupuoli on korostettu, pää tuntuu puuttuvan. Asento muistuttaa hengellistä harjoitusta, mutta mikään ei ole vapaata. Ego rakastaa hengellisyyden estetiikkaa. Se haluaa näyttää zeniltä, kuulostaa rakastavalta, laulaa lovesongia, mutta samalla pitää kiinni kehon tarinasta ja erityisestä rakkaudesta. ZenLovesong näyttää tämän ristiriidan paljaana. Rakkaus ei ole avaraa, vaan takertuvaa. Se sitoo, kiristää, asettaa kehon rooliin. Päättömyys on tässä teoksessa ratkaisevaa. Kun mieli puuttuu, keho ottaa vallan. Ja ego rakastaa kehoa juuri siksi. Se siirtää vastuun pois mielestä. Tämä teos ei tuomitse. Se paljastaa yrityksen. Yrityksen olla valaistunut. Yrityksen rakastaa oikein. Yrityksen olla jotain.
ChampagneMaradona seisoo (tai pikemminkin horjuu) Kiasman tilassa kuin monumentti egolle. Valtava, kiiltävä, keltainen, falloksen kaltainen hahmo kohoaa ylöspäin, mutta ei vakaasti. Se ei ole sankari patsaalla, vaan jotain, joka on paisunut liian suureksi omalle painolleen. Ego elää erityisyydestä. Se haluaa olla näkyvä, suurempi, merkittävä. Se haluaa huipulle. ChampagneMaradona näyttää tämän halun karikatyyrinä: kohoamisena, joka on täynnä ponnistelua mutta vailla rauhaa. Ego ei nouse, se kuohuu kuin samppanjapullo, joka on avattu liian rajusti. Samppanja viittaa juhlaan, voittoon, huippuhetkeen. Mutta tässä juhlassa ei ole levollisuutta. Nautinto ei täytä, se pursuaa yli. Kehon tasolla koettu ilo on aina hetkellistä, ja usein juuri siksi siihen takerrutaan. Tässä teoksessa takertuminen on tehty näkyväksi niin liioitellusti, että sen vakavuus murenee.
AuNaturel on hiljainen ja lempeä teos. Vaalea patja lepää lattialla, kuin odottaen jotakuta, joka ei enää tule. Kehoa ei ole, mutta sen merkit ovat jääneet: painaumat, hedelmät, esineet, viittaukset haluun ja arkisuuteen. Kaikki on paikallaan, mutta mikään ei vaadi huomiota. Keho ei ole ongelma eikä ratkaisu. Se on neutraali väline, jolle mieli antaa merkityksen. AuNaturel näyttää kehon tarinan ilman kehoa itseään ja juuri siksi se paljastaa, kuinka paljon draamaa mieli rakentaa muodon ympärille. Hedelmät viittaavat seksuaalisuuteen ja nautintoon, mutta ilman eroottista painetta. Ne ovat melkein lapsellisia, jopa huvittavia. Häpeä puuttuu kokonaan. Tässä ei ole syntiä eikä pyhyyttä. Vain olemassaolon jälkiä. Patja on ollut paikka, jossa on haluttu, levätty, ehkä kärsittykin. Nyt se on tyhjä. Ego tarvitsee kehon draamaa, mutta ilman kehoa jäljelle jää vain lavastus. AuNaturel ei vapauta kehosta. Se tekee jotain hienovaraisempaa: se vapauttaa kehon häpeästä. Ja vasta sen jälkeen on mahdollista hellittää koko kehosta identiteettinä.
Goddes (tahallisesti väärin kirjoitettu) istuu nojatuolilla kuin jumalatar, joka ei enää jaksa esittää jumalatarta. Kultainen pinta viittaa pyhyyteen, mutta asento on kaikkea muuta kuin ikoninen. Tämä ei ole palvonnan kohde, tämä on palvonnasta väsynyt keho. Jumaluus ei asu kehossa, eikä keho voi olla sen vastakohta. Goddes purkaa hengellisen egon: ajatuksen siitä, että valaistumisen pitäisi näyttää joltain erityiseltä. Tässä jumalatar on raskas, väsynyt ja kummallisesti lojuva. Ja juuri siksi hän on vapaa. Hän ei tarvitse katsojan hyväksyntää eikä ihailua. Hän on jumalallinen ilman roolia.
Good Thoughts – Bad Thoughts näyttää ajatukset konkreettisina, kömpelöinä ja taistelevina. Punaiset nyrkkeilyhanskat, vartalon paljous, ahtaus ostokorin kaltaisessa tuolissa ja räikeän punainen arkistointikaappi tekevät näkyväksi sen, että mieli on taistelukenttä vain silloin, kun uskomme siihen. Hyvät ja huonot ajatukset eivät ole todellisia vastustajia, vaan saman harhan kaksi puolta. Ego rakastaa vastakkainasetteluja: oikea/väärä, valo/pimeä, hyvä/huono, koska niin se pysyy vallassa. Tässä teoksessa ajatukset eivät ole yleviä tai henkisiä, vaan lihavia, naurettavia ja ahtaasti sullottuja.
Exacto on kuin mieli, joka yrittää ratkaista olemassaolon tarkkuudella. Terävät valoputket sinkoilevat punaisesta toimistotuolista joka suuntaan. Ajatus säteilee, jakaa, leikkaa, määrittelee. Täsmällisyys muuttuu väkivallaksi. Ego uskoo pelastuvansa analysoimalla. Se pilkkoo todellisuuden osiin ja kuvittelee hallitsevansa kokonaisuuden. Exacto näyttää tämän absurdiuden: mitä enemmän valoa, sitä sokaisempaa. Punainen tuoli viittaa toimintaan, kontrolliin ja valtaan. Mutta valot eivät tuo rauhaa. Ne räiskyvät kaoottisesti. Todellinen näkeminen ei synny terävyydestä vaan lempeydestä.
Tit–CatII on kömpelö, eläimellinen ja tahallisen epäselvä. Onko tämä kissa? Onko tämä keho? Onko tämä jokin välimuoto? Teos ei suostu lokeroihin. Ego haluaa määritellä kehon: haluttava, sopiva, hallittava. Tit–CatII sanoo ei. Se on yhtä aikaa humoristinen ja hämmentävä, ruma ja hellyttävä. Juuri siksi se on vapauttava. Keho ei ole ongelma, vaan uskomukset kehosta ovat. Kun kehoa ei yritetä korjata tai pyhittää, se voi vain olla. Tit–CatII on keho ilman moraalia. Ja siinä piilee sen viattomuus.
Hahmo istuu tuolilla, raskas ja passiivinen, kuin rooli, joka on jäänyt päälle liian pitkäksi aikaa. Ego rakentaa identiteettejä selviytyäkseen: äiti, nainen, työntekijä, pärjääjä. Tämä hahmo on kaikki nämä ja samalla ei mitään. Keho on veltto, asento luovuttanut. Teos ei huuda vapautumista, se huokaa sen. Hahmo ei ole valaistunut, mutta hän ei enää jaksa teeskennellä.
Hahmo on kepeä, eroottinen ja huvittava. Kultainen keho valahtaa nojatuoliin, jalat ilmassa, kuin egon viimeinen yritys olla söpö ja haluttava. Tämä ei ole tragedia, tämä on farssi. Teos ei tarvitse kritiikkiä, se tarvitsee katseen, joka ei ota sitä tosissaan. Kulta viittaa arvoon, mutta muoto on kömpelö. Pyhyys ja naurettavuus elävät rinnakkain. Tässä keho ei ole este rakkaudelle, vaan muistutus siitä, ettei mikään muoto ole lopullinen.
Aikoja sitten teimme luokkakavereiden kanssa kansanopistossa Perse-performanssin, jossa persetorso seikkaili ympäri kyseisen kansanopiston pienessä paikkakunnassa. Aivan kuin Sarah Lucas olisi nähnyt teoksen kuvan, jossa persetorso oli tupakalla ja varasti idean omaan teokseensa.
1 thought on “Kiasma: Sarah Lucas & Paljas katse”