En ole koskaan pitänyt itseäni suurena surrealistisen taiteen ystävänä. Usein se on tuntunut minusta etäiseltä, älylliseltä tai jopa tarkoituksellisen vaikeaselkoiselta. Siltä kuin minun pitäisi ymmärtää jotain ennen kuin saan tuntea mitään. Siksi lähdin Kiasmaan Essi Kuokkasen Pilvenpitelijä-näyttelyyn melko neutraalein odotuksin. Ja ehkä juuri siksi kokemus yllätti niin voimakkaasti.
Tila, jossa ei tarvitse selittää
Kuokkasen maalauksissa on jotain lempeän haurasta. Ihmishahmot, eläimet ja ympäristöt näyttäytyvät usein yksinäisinä, mutta eivät kylminä. Pikemminkin ne tuntuvat olevan välitilassa kuin hetkeä ennen jotakin tai hetkeä sen jälkeen. Tunnelma on unenomaisen surreaali, mutta ei kaoottinen. Se on hiljainen.
Juuri tämä hiljaisuus teki mahdolliseksi sen, että omat tunteeni saivat leijailla vapaasti. En etsinyt symboleille oikeita vastauksia enkä yrittänyt nimetä jokaista merkitystä. Annoin mieleni vaeltaa. Maalaukset tuntuivat enemmän sisäisiltä maisemilta kuin ulkoisilta kuvilta.
Erillisyys näkyvänä kokemuksena
Pilvenpitelijässä erillisyyden tunne on selvästi läsnä. Hahmot ovat usein omissa tiloissaan, katseet kääntyneinä sisäänpäin. Mutta tärkeää on se, ettei erillisyyttä esitetä tuomitsevasti. Se ei ole virhe, vaan kokemus. Ja juuri tässä Kuokkasen taide resonoi vahvasti: ensin erillisyys täytyy nähdä ja tunnistaa, ennen kuin se voi alkaa hellittää.
Havainto ei ole totuus
Se mitä näemme, ei ole objektiivinen totuus vaan mielen tulkinta. Todellinen muutos ei tapahdu maailmassa, vaan havainnon tasolla.
Kuokkasen surrealistinen ilmaisu tuntui tekevän juuri tämän näkyväksi. Maisemat ovat tunnistettavia, mutta samalla epätodellisia. Mittasuhteet, tunnelmat ja kohtaamiset eivät noudata arkista logiikkaa. Ne muistuttavat siitä, että todellisuus on aina jossain määrin mielen rakentama. Katsojana jouduin kysymään: näenkö tässä jotain “outoa” vai näenkö itseni?
Surrealismi, joka ei sulje ulos
Ehkä suurin yllätys oli se, että surrealismi ei tuntunut tässä näyttelyssä sulkevalta tai elitistiseltä. Päinvastoin: se tuntui vapauttavalta. Kun järjellinen selittäminen jäi taka-alalle, tilalle tuli sallivuus. Ei tarvinnut tietää, vaan sai kokea.
Tässä mielessä Pilvenpitelijä tuntui lähes henkiseltä harjoitukselta. Tilalta, jossa saattoi olla keskeneräinen, herkkä ja avoin. Siirtymä pelosta rakkauteen tapahtuu lempeästi ja vähitellen ja se tuntui olevan läsnä rivien välissä tai pikemminkin värien ja hiljaisuuden tasolla.
Lopuksi
Pilvenpitelijä ei tehnyt minusta surrealistisen taiteen suurta ystävää edelleenkään, mutta Essi Kuokkasen maalausten fani voin olla. Pilvenpitelijä avasi oven kokemukselle, jossa ei tarvinnut hallita, ymmärtää tai analysoida kaikkea. Riitti, että olin läsnä.
Kuvaus mielen uudelleenjärjestymisestä, jossa Decomposing on egon rakenteiden hajoaminen, Crying on suru siitä, että jokin tuttu (identiteetti, tarina) ei enää kanna ja Growing on tilan avautuminen jollekin todellisemmalle. Paraneminen ei ole siistiä. Se kulkee usein hajoamisen kautta. Tämä teos ei kaunistele prosessia, mutta se ei myöskään jää siihen.
Tässä kuuluu egon yllättyminen. Ego rakentaa kuvan “minästä, joka selviää, kestää, kontrolloi”. Kun tämä kuva alkaa murtua, kokemus voi olla pelottava mutta samalla vapauttava.
Teos tuntuu kysyvän: Entä jos se, mikä hajoaa, ei olekaan sinä vaan väärä käsitys sinusta?
Ilo, joka ei perustu saavutuksiin, vertailuun tai tarinaan. Tämä ei ole egon euforiaa vaan hiljaista, kevyttä riemua, joka syntyy, kun vastustus hellittää edes hetkeksi.
Nimi viittaa Sisyfokseen: hahmoon, joka tuomittiin tekemään samaa loputonta, merkityksettömältä tuntuvaa työtä. Teoksessa tämä vastaa egon ajatuskehää: samat tarinat, samat pelot, samat reaktiot yhä uudelleen. Mutta koira tuo mukaan jotain olennaista. Koira ei kanna taakkaa siksi, että se uskoisi sen tuovan pelastuksen. Se tekee, koska se on oppinut tekemään niin. Suurin osa kärsimyksestä ei ole tietoista pahuutta, vaan opittua mielen tapaa. Doggyphus ei ole traaginen sankari, vaan uskollinen mieli, joka ei vielä tiedä, että se saa pysähtyä. Teoksessa on siksi myös hellyyttä. Se ei syytä, ei dramatisoi. Se katsoo mieltä, joka tekee parhaansa niillä työkaluilla, jotka sillä on.
Ei enää hallintaa, vain olemista. Keveyttä, joka syntyy, kun emme ota itseämme liian todesta egon tasolla. Little Cloud voi olla kuva identiteetistä, joka ei enää ole raskas. Pieni pilvi ei kanna mitään. Se vain on.
Tämä voisi olla egon puolustusilme. Kun mieli kokee uhkaa, se kiristyy, sulkeutuu, happamoituu. Teos ei kuitenkaan vaikuta pilkkaavalta. Pikemminkin se näyttää, miltä pelko näyttää, kun se on väsynyt.
Tämä on ehkä näyttelyn rajuimpia peilejä egolle. Manbaby voi edustaa egon kypsymätöntä identiteettiä: minää, joka haluaa tulla nähdyksi ja rakastetuksi, mutta ei vielä osaa vastaanottaa rakkautta ilman ehtoja. Se tarvitsee todistuksia, draamaa ja vastakkainasettelua. And a Bitch puolestaan voidaan nähdä egon projektiona. Ego ei tunnista omaa pelkoaan tai aggressiotaan, vaan heijastaa sen toiseen: joku muu on “se paha”, “se hankala”, “se joka tekee väärin”. Kaikki tuomio on itseensä kohdistuvaa, mutta ego ei halua nähdä sitä.
Tärkeää on, ettei teos tunnu pilkkaavan. Se näyttää sen, mitä tapahtuu, kun rakkauden tarve on totta mutta sen hakeminen tapahtuu väärän minäkäsityksen kautta.
Katse, joka jää. Katse liittyy havaintoon: näenkö menneisyyden, syyllisyyden ja tarinat vai tämän hetken? Eyes Lingering tuntuu hetkeltä, jossa mieli ei vielä päästä irti vanhasta katsomistavasta, mutta ei myöskään täysin usko siihen enää. Se on siirtymätila ja juuri siinä muutos tapahtuu.
Kun mieli todella herää, se ei palaa entiseen identiteettiin. Ei siksi, että jokin katoaisi, vaan siksi, että tarina ei enää ole tosi. “Nimetön” ei ole menetetty vaan vapaa. Kun et palaa vanhaan, maailma ei aina tiedä, miten sinut pitäisi nimetä. Mutta rauha ei tarvitse nimeä.
1 thought on “Kiasma: Essi Kuokkanen & Pilvenpitelijä”