On jotakin vanhanaikaista ja samalla häiritsevän ajankohtaista siinä, että ihmiset suostuvat istumaan seinien erottamina ja puhumaan rakkaudesta. Love is Blind Germany, kausi 2 jatkaa formaattia, mutta tekee sen saksalaisella vakavuudella: vähemmän spektaakkelia, enemmän epäröintiä.
Kun kasvot puuttuvat, ego saa vapaat kädet. Ääniin ripustetaan toiveet, pelot ja keskeneräiset tarinat itsestä. Rakkaus ei vielä kohdistu toiseen, vaan omaan sisäiseen kertomukseen. Sopit eivät ole rakkauden laboratorio, vaan projektioiden näyttämö.
Jessi ja Konstantin suhteessaan ei ole suurta draamaa eikä suuria julistuksia. He eivät tee toisistaan pelastajia. Ego ei vaadi lunastusta, eikä siksi myöskään pety. Heidän suhteensa näyttää, että rauha syntyy silloin, kun rakkautta ei käytetä puolustuksena yksinäisyyttä vastaan. Se on pyhän suhteen alku, vaatimaton ja siksi kestävä.
Josy ja Gunnar edustavat toisenlaista liikettä. Heidän suhteensa alkaa voimakkaana merkityksen kokemuksena: oikea ihminen, oikeaan aikaan. Ego rakastaa juuri tätä kieltä. Se tekee rakkaudesta kohtalon, ja kohtalosta velvoitteen. Yhteiselämä tuo esiin odotukset, väärinymmärrykset ja pelon siitä, rakastaako toinen “oikein”. Ratkaisevaa ei ole konfliktien määrä, vaan tapa, jolla niihin suhtaudutaan. Kun kumpikaan ei pyri voittamaan, vaan ymmärtämään, suhde lakkaa olemasta erityissuhde ja alkaa muistuttaa yhteistyötä. Ihme ei ole avioliitto, vaan halu nähdä tilanne toisin.
Yasmin ja Andi muodostavat kauden traagisimman kaaren. Heidän yhteytensä on alussa intensiivinen, lähes hypnoottinen. Oikeaa erityissuhteen huumaa: tunne siitä, että toinen näkee minut kokonaan. Kun arki alkaa, harha säröilee. Andi etsii varmuutta, Yasmin tilaa hengittää. Lopulta Yasminin ei alttarilla on sarjan kirkkaimpia hetkiä. Se ei ole pakoa, vaan rehellisyyttä. Kenties joskus suurin rakkauden teko on olla jatkamatta suhdetta, joka vaatii itsepetosta. Ihme tapahtuu siinä, että totuus sanotaan ilman syyllistämistä.
Love is Blind Germany, kausi 2, ei todista, että rakkaus olisi sokea. Se näyttää, kuinka sokeasti ego rakastaa omia tarinoitaan, ja kuinka vapauttavaa on hetkeksi lakata uskomasta niihin.
Rakkaus ei ole neuvottelu, eikä suhde ole paikka, jossa puute korjataan. Tämä kausi esittää kysymyksen yhä uudelleen: uskallammeko nähdä toisemme ilman vaatimusta? Siinä hiljaisessa kysymyksessä sarja on enemmän kuin tosi-tv:tä. Se on aikamme pieni, epätäydellinen dokumentti rakkauden etsimisestä harhan keskellä.
