On televisiosarjoja, joita katsoo siksi, että ne ovat hyviä. On sarjoja, joita katsoo siksi, että ne ovat huonoja. Ja sitten on Ensitreffit alttarilla Australia, jota katsoo siitä yksinkertaisesta syystä, että ihminen on heikko. Kauden 12 kohdalla tämä tunnustus tuntuu erityisen tarpeelliselta. Kaudessa oli jotakin hämmentävää: jonkin sorttista pettämistä, manipulointia, mustasukkaisuutta ja väkivallan uhkaa. Samalla ohjelman ympärille alkoi kasvaa tunne siitä, ettei se enää vain tarkkaile ihmisten kriisejä, vaan tarvitsee niitä pysyäkseen hengissä.
Ryan ja Jacqui – oma suosikkiparini
Minun suosikkiparini oli Ryan ja Jacqui. Ehkä juuri siksi, että he eivät olleet helppo pari. Heissä oli vetovoimaa, mutta myös jatkuvaa kitkaa. Välillä tuntui, että kaksi ihmistä oli aivan kädenmitan päässä toisistaan ja silti eri planeetoilla. Heidän suhteensa oli kiinnostava juuri siinä, miten nopeasti ihminen alkaa nähdä toisessa oman tulkintansa eikä enää itse ihmistä.
Kun toinen ei käyttäydy niin kuin toivomme, hänestä tulee helposti “kylmä”, “itsekäs”, “manipuloiva” tai “epäkunnioittava”. Sen jälkeen jokainen uusi tapahtuma alkaa vahvistaa jo muodostettua käsitystä. Ryanin ja Jacquin kohdalla tätä oli kiehtovaa ja välillä tuskallista seurata. He halusivat tulla nähdyiksi, mutta samalla heidän oli yhä vaikeampi nähdä toisensa ilman omia odotuksiaan.
Ehkä juuri siinä oli heidän suhteensa kauneus ja tragedia. Rakkaus muuttuu helposti vaatimukseksi: minä olen avautunut sinulle, joten sinun pitäisi avautua minulle; minä rakastan sinua, joten sinun pitäisi rakastaa minua samalla tavalla. Mutta sydän ei ole pankki eikä rakkaus velkakirja. Toisen ihmisen tunteita ei voi pakottaa vastaamaan omia tunteita.
Jamie ja Dave – kun toinen rakastaa enemmän
Jamie ja Dave edustivat kauden toista, hiljaisempaa tragediaa. Heidän välillään oli aluksi jotakin lupaavaa, mutta tunteet eivät lopulta kulkeneet samaan tahtiin. Jamie rakastui, Dave ei pystynyt vastaamaan samalla tavalla.
Siinä ei oikeastaan tarvittu pahista. Riitti, että toinen tunsi enemmän. Se on ehkä kaikkein surullisin tapa menettää ihminen: kukaan ei välttämättä tee mitään peruuttamatonta, mutta silti yhteistä tulevaisuutta ei synny. Rakkaus ei kuitenkaan ole sopimus, jossa annetun määrän pitäisi palata saman suuruisena takaisin. Joskus toisen täytyy vain hyväksyä, ettei toinen valitse häntä.
Paul ja Carina – missä kulkee raja?
Paul ja Carina veivät ohjelman kokonaan toiseen maastoon. Kun mukaan tulee väkivallan uhkaa tai pelottavaa käytöstä, ei enää voida tyytyä kysymään, kuka oli riidassa oikeassa. Paulin seinään lyömiseen liittynyt tapaus nousi viranomaisten tutkittavaksi ja herätti kysymyksiä siitä, miksi hän sai jatkaa ohjelmassa.
Tässä kulkee mielestäni koko formaatin vaikein raja. Parisuhderiita voi olla televisiota. Mutta milloin ihmisen turvattomuudesta tulee televisioviihdettä? Milloin tuotannon pitäisi unohtaa seuraava hyvä kohtaus ja suojella ihmistä?
Näitä kysymyksiä on vaikea enää sivuuttaa.
Rhi ja Jeff – kauden pieni ihme
Ja sitten olivat Rhi ja Jeff, joiden suhde tuntui kaiken tämän keskellä melkein kapinalta. Heidän välillään oli jotakin rauhallista, joka ei tarvinnut jatkuvaa draamaa todistaakseen olemassaolonsa. He muistuttivat siitä, että kahden ihmisen ei tarvitse hajota ruudulla, jotta heidän suhteensa olisi kiinnostava.
Ehkä juuri heidän kohdallaan näkyi, millaista olisi nähdä toinen ihminen ilman jatkuvaa tarvetta muuttaa häntä sellaiseksi, jonka kuvittelemme tarvitsevamme. Kauden kaaoksessa heidän rauhallisuutensa tuntui melkein epätelevisuaaliselta ja juuri siksi arvokkaalta.
Illallispöydän tuomioistuin
Koko ohjelman häiritsevin puoli löytyy kuitenkin illalliskutsuista. Yksi kertoo, toinen kiistää, kolmas tietää totuuden ja neljäs tietää jo alusta asti, millainen ihminen toinen “oikeasti” on. Ja me katsojat teemme kotisohvalla aivan samaa. Valitsemme puolemme, puolustamme suosikkejamme ja tuomitsemme niitä, joista emme pidä.
Tämä on realitytelevision nerokas ja hieman julma temppu. Se tekee katsojasta osallisen. Meistä tulee hetkeksi ystäviä, terapeutteja, syyttäjiä ja tuomareita. Ja lopulta huomaamme katsovamme ihmisiä samalla tavalla kuin he katsovat toisiaan: oman tarinamme läpi.
Kun ohjelma alkaa katsoa itseään
Kesällä 2026 formaatin ympärillä jyllänneet otsikot ovat tehneet tästä kaikesta entistä vaikeampaa. Entiset osallistujat ovat esittäneet vakavia väitteitä turvattomuudesta, psykologisesta painostuksesta ja manipuloinnista sekä siitä, että tuotanto olisi joissakin tilanteissa sallinut asioiden kärjistyä liian pitkälle. Kaikkia väitteitä ei tietenkään pidä pitää todistettuina tosiasioina, mutta niiden vakavuus on muuttanut tapaa, jolla ohjelmaa voi katsoa.
Ehkä onkin tainnut lopullisesti paljastua, kuinka vastuuttomalle ja eettisesti kyseenalaiselle pohjalle tällainen formaatti voi rakentua. Kun tuotanto tietää, että riita tuottaa katsojia, syntyy väistämättä kysymys siitä, missä vaiheessa ihmisen hätä muuttuu ohjelman sisällöksi.
En tiedä, mikä on lopulta sarjan kohtalo. Ehkä sitä uudistetaan. Ehkä turvallisuuskäytäntöjä kiristetään. Ehkä katsojat kyllästyvät. Ehkä eivät.
Ja sitten olen minä
Tuotantoa on helppo syyttää, ja aiheesta. Mutta sitten on tämä pieni ja epämukava asia: minä olen katsonut. Olen paheksunut ja katsonut. Olen ajatellut, että nyt tämä menee liian pitkälle, ja avannut seuraavan jakson. Olen halunnut tietää, mitä Ryanille ja Jacquille tapahtuu. Olen elänyt mukana Jamien ja Daven pettymyksessä, ihmetellyt Paulin ja Carinan tapahtumia ja ilahtunut Rhin ja Jeffin rauhasta.
Olen siis juuri sitä yleisöä, jonka vuoksi koko koneisto toimii.
Ehkä siinä on tämän ohjelman suurin ristiriita. Se kertoo rakkaudesta, mutta opettaa samalla katsomaan ihmisiä tuomioina, rooleina ja tarinoina. Silti kaiken tämän keskellä siellä on joskus jotakin aitoa: katse, anteeksipyyntö, kosketus tai kaksi ihmistä, jotka hetkeksi onnistuvat näkemään toisensa ilman kaikkia odotuksia.
Ehkä rakkauden vaikein oppitunti on juuri siinä. Toista ihmistä ei voi todella nähdä, jos katsoo häntä vain oman tarinansa läpi.
Mutta jos uusi kausi alkaa, tiedän jo nyt, mitä teen.
Katson tekopyhästi.
Niin kauan kuin lysti jatkuu.
