Alison Bechdelin Äideistä parhain kertoo tarinan sijaan millaista on elää kysymyksen sisällä.
Jos hänen aiempi mestariteoksensa Hautuukoti oli tutkimusmatka isän salaisuuteen, Äideistä parhain on tutkimusmatka sellaiseen maastoon, josta ei löydy ratkaisua. Äiti ei ole rikos, joka voidaan selvittää, eikä arvoitus, joka voidaan ratkaista. Hän on ihminen ja juuri siksi lopulta tavoittamaton.
Bechdel tekee jotakin harvinaista. Hän piirtää ajattelun. Hän ei käytä sarjakuvaa pelkästään tarinan kertomiseen, vaan mielen tutkimiseen. Jokainen muistikuva, terapiakeskustelu, uni ja kirjallisuusviittaus muodostavat kerroksia, joiden läpi hän yrittää nähdä sekä äitinsä että itsensä hieman kirkkaammin.
Mutta mitä enemmän hän katsoo, sitä enemmän kuva alkaa hajota.
Ehkä juuri siinä piilee kirjan suurin rehellisyys.
Moni omaelämäkerta päättyy oivallukseen: “Nyt ymmärrän.” Bechdelin teos päättyy hienovaraisempaan tunnustukseen: “Ehkä en koskaan ymmärrä täysin.”
Se on kirjallinen saavutus, mutta samalla myös eksistentiaalinen. Toinen ihminen ei koskaan avaudu meille kokonaan. Eikä ehkä pidäkään.
Bechdel analysoi lapsuuttaan lähes hengästyttävällä tarkkuudella. Hän palaa samoihin muistoihin, tutkii päiväkirjojaan, purkaa uniaan, keskustelee terapeuttien kanssa ja rakentaa rinnalle valtavan verkoston psykoanalyytikkojen ja kirjailijoiden ajatuksia. Donald Winnicott, Virginia Woolf ja Freud eivät ole kirjassa koristeita, vaan ajattelukumppaneita.
Lukijana huomaa kuitenkin vähitellen, ettei analyysi koskaan lopu.
Yhden oivalluksen takaa löytyy toinen.
Ja sen takaa kolmas.
Siinä kohtaan alan miettimään Mitä oikeastaan etsit kaiken tämän alta?
Ego rakastaa analysointia, koska analyysi voi jatkua loputtomiin. Rauha siirtyy aina hieman kauemmas: vielä yksi muistikuva, vielä yksi keskustelu, vielä yksi selitys.
Tämä ei tee analyysistä väärää. Se vain kysyy, voiko mikään määrä ymmärtämistä yksinään tuoda sen levon, jota ihminen etsii.
Juuri tässä kohtaa Bechdelin kirja muuttuu minulle poikkeuksellisen koskettavaksi.
Hän ei etsi oikeastaan äitiään.
Hän etsii kokemusta nähdyksi tulemisesta.
Se on paljon syvempi asia.
Äiti muuttuu vähitellen peiliksi, johon heijastuvat kysymykset rakastettavuudesta, läheisyydestä ja siitä, voiko toinen ihminen koskaan todella tavoittaa meidät.
Tämä tekee kirjasta yleisinhimillisen. Harva meistä etsii enää lapsuutensa konkreettisia vastauksia. Sen sijaan etsimme yhä tunnetta, että olemme kokonaisia.
Mikään ulkoinen ihmissuhde ei voi lopullisesti täyttää sitä, mitä etsimme. Ei siksi, että ihmissuhteet olisivat merkityksettömiä, vaan siksi, että syvin kaipuumme ei kohdistu lopulta toiseen ihmiseen vaan kokemukseen erillisyydestä vapautumisesta.
Bechdelin äiti ei ole ongelma eikä ratkaisu. Hän on peili.
Peili näyttää uskomuksia, joita tytär kantaa itsestään.
Ehkä juuri tästä syystä kirjan loppu tuntuu niin aidolta. Bechdel ei saavuta lopullista selitystä. Hän saavuttaa jotakin arvokkaampaa: hän lakkaa vaatimasta, että kaiken pitäisi tulla selitetyksi.
Siinä on hiljaista viisautta.
Silti huomaan pohtivani, olisiko vielä yksi askel mahdollinen.
Voisiko ymmärtämisen jälkeen tulla anteeksianto?
Ei anteeksianto siinä arkisessa mielessä, että “äiti teki parhaansa”. Vaan siinä merkityksessä, jossa voi mahdollisuutena vapautua siitä identiteetistä, jonka olemme rakentaneet haavojemme ympärille. Menneisyys ei katoa, mutta sen valta nykyhetkeen voi hellittää.
Bechdel näyttää meille, kuinka mieli rakentaa tarinoita.
Lopulta Äideistä parhain ei ehkä kerro äidistä lainkaan.
Se kertoo ihmisestä, joka yrittää löytää kodin.
Bechdel etsii sitä muistista, taiteesta, terapiasta ja ajattelusta. Mutta kenties koti ei löydy menneisyydestä eikä edes täydellisestä ymmärryksestä, vaan siitä hetkestä, jolloin lakkaamme uskomasta olevamme perustavalla tavalla erillisiä.
Ehkä Bechdelin kirjan suurin lahja on, että se opettaa katsomaan omaa sisäistä maisemaa pelkäämättä sen keskeneräisyyttä. Ja kaikkea keskeneräisyyttä ei tarvitse ratkaista. Joskus syvin muutos ei synny uuden selityksen löytämisestä, vaan siitä, että mieli suostuu hetkeksi lepäämään.
Silloin äidistä tulee enemmän kuin henkilö. Hänestä tulee kuva kaikista niistä tavoista, joilla olemme etsineet rakkautta sieltä, mistä sitä ei lopullisesti voi löytää ja samalla ikkuna siihen mahdollisuuteen, että rakkaus ei ehkä koskaan ollutkaan kadoksissa.
