Helmikuu meni hujauksessa, mutta kun pysähdyin miettimään, siihen mahtui monta pientä (ja vähän isompaakin) kohokohtaa.
Runebergin tortut uudelle tasolle
Helmikuun alussa ostin silikonivuoan Runebergin tortuille. Nyt voin vihdoin tehdä virallisen näköisiä torttuja enkä mitään epämääräisiä muffinisovelluksia.
On jotain syvästi tyydyttävää siinä, että tortut näyttävät oikeasti siltä miltä pitääkin: tasakorkuisilta, siisteiltä ja hillosilmällä kruunatuilta. Pieni asia, mutta yllättävän paljon iloa tuova.
Pesutuvan draama – eli äiti traumatisoituu
Yhtenä lauantaina koimme perheemme helmikuun toimintakohtauksen.
Olin lasten kanssa pesutuvassa. Laitoin pyykkejä koneeseen ja lapset leikkivät viereisessä vessassa. Yhtäkkiä huomasin Lullan seisovan vieressäni ja Ukko olikin yksin vessassa. Ovi lukossa.
Se hetki, kun sydän valahtaa vatsaan.
Ukko itse ei ollut moksiskaan. Hän vain ihmetteli kahvaa rämpyttäen, miksei ovi aukea. Minä sen sijaan ehdin käydä läpi kaikki mahdolliset katastrofiskenaariot muutamassa sekunnissa.
Lopulta hain hätääntyneenä Stadin kundin paikalle. Hän saapui paikalle Leathermanin kanssa, avasi oven (kiroten samalla miten minä aina saan aikaan näitä tilanteita) ja ovi aukesi.
Ukko pinkaisi välittömästi juoksuun kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Minä jäin paikalle tärisemään ja henkisesti dramatisoimaan loppupäiväksi.
Kadonnut kaukosäädin ja sabotööritaapero
Helmikuuhun mahtui myös mysteeri.
Kaukosäädin katosi. Ei päiväksi. Ei viikoksi. Vaan lähes koko helmikuuksi.
Etsimme sitä sohvatyynyjen väleistä, laatikoista, lelulaatikoista, keittiöstä (koska miksei). Mitään ei löytynyt.
Etsintöjen sivutuotteena selvisi kuitenkin muuta: Ukko oli onnistunut tunkemaan ison kasan duploja kaiuttimen sisään. Olimme jo hetken ihmetelleet, miksei kaiutin kuulostanut aivan normaalilta. Syy selvisi.
Seurasi oma operaationsa saada duplot yksitellen ulos. Pieniä värikkäitä palikoita tuntui tulevan loputtomasti. Lopulta ääni palautui normaaliksi ja me hieman nöyrempinä hyväksyimme sen, että taloudessamme asuu pieni luova insinööri.
Ja kaukosäädin?
Se löytyi lopulta petauspatjan alta.
En edelleenkään tiedä, miten se sinne päätyi. Mutta ainakin mysteeri ratkesi ennen maaliskuuta.
Oivallus ruutuajasta
Osallistuin Mannerheimin Lastensuojeluliitton (MLL) järjestämään webinaariin 0–13-vuotiaiden ruutuajasta.
Oivaltavin ajatus minulle ei ollut rajoittaminen, vaan lisääminen.
Jos haluaa vähentää lasten ruutuaikaa, kannattaa lisätä jotain muuta mukavaa tilalle; asioita, jotka oikeasti kiinnostavat ja vetävät puoleensa.
Inspiroiduin tästä valtavasti. Olemme lukeneet kirjoja lähes päivittäin. Ei pakottamalla, vaan tekemällä siitä yhteisen hetken. On ollut ihanaa huomata, miten nopeasti siitä tuli tapa.
Luimme:
Mur ja metsän valo
Purkissa
Molli ja hölöttävät
Sarjakuvia ja kahden minuutin sääntö
Helmikuussa ehdin myös lukea kaksi sarjakuvaa.
Glenn Ganges in: The River at Night avasi minulle ajatuksen kahden minuutin säännöstä: jos jokin asia vie alle kaksi minuuttia, tee se heti. Pieni ajatus, mutta yllättävän mullistava arjen kaaoksessa. Kuinka monta pientä asiaa jää roikkumaan vain siksi, että siirrän niitä myöhemmäksi?
Toinen lukemani teos oli Maggy Garrison I: Hymyile vähän, Maggy. Tunnelmaltaan aivan erilainen, mutta täydellinen iltalukeminen, kun haluaa sukeltaa toisenlaiseen maailmaan hetkeksi.
Sarjakuvat ovat taas hiipineet elämääni ja se tuntuu hyvältä.
Ompeluinspiraatio: Chanel-jakku ja prinsessamekko
Kuukauden ehkä kutkuttavin ajatus on tämä: haluan ommella itselleni Chanel-tyylisen jakun.
Sellaisen ajattoman, siistin, hieman ranskalaisen. Ja Lullalle kesäksi prinsessamekon; röyhelöisen, mutta sellaisen, jossa voi juosta ja leikkiä.
Ehkä tämä on se tapa saada ompelu takaisin elämääni. Ei pakolla, ei suorittamalla, vaan inspiraation kautta. Projektit, jotka oikeasti innostavat.
Helmikuu opetti ainakin tämän: arki sisältää draamaa, oivalluksia, hillosilmiä, lukittuja ovia ja kaiuttimesta pelastettuja duploja. Ja niiden keskellä pieniä päätöksiä, jotka vievät elämää siihen suuntaan, mihin haluaa.
Ehkä maaliskuussa ompelukone jo hurisee.
