Satoshi Konin (2001) Millennium Actress on japanilainen animaatioelokuva, jossa rakkaus, muistot, elokuvat ja todellisuus kietoutuvat toisiinsa. Dokumentaristi Genya haastattelee ikääntynyttä näyttelijätärtä Chiyoko Fujiwaraa, joka alkaa muistella elämänsä tärkeintä kohtaamista: nuorena tapaamaansa miestä, joka katosi hänen elämästään ja jonka perään hän lähti vuosikymmeniä kestäneelle matkalle.
Satoshi Konin Millennium Actress on elokuva muistamisesta, mutta vielä enemmän se on elokuva siitä, miten muistot rakentavat käsitystämme rakkaudesta ja itsestämme. Vanha näyttelijätär Chiyoko Fujiwara alkaa kertoa elämästään dokumentaristille, mutta pian haastattelu muuttuu matkaksi hänen muistoihinsa. Todellisuus, elokuvat ja mielikuvitus sulautuvat yhteen niin täydellisesti, ettei niitä enää tarvitsekaan erottaa. Kon tuntuu kysyvän, olemmeko koskaan todella uskollisia menneisyydelle vai muistammeko aina ennen kaikkea sen merkityksen, jonka olemme sille myöhemmin antaneet.
Chiyokon elämää hallitsee yksi nuoruuden kohtaaminen. Hän tapaa miehen, joka joutuu pakenemaan, ja tämä antaa hänelle avaimen sekä lupauksen paluusta. Mies ei koskaan palaa. Chiyoko puolestaan alkaa etsiä häntä läpi vuosikymmenten. Hän juoksee junien perään, maisemasta ja aikakaudesta toiseen, roolista seuraavaan. Aluksi tämä näyttää suurelta rakkaustarinalta, mutta vähitellen kysymys muuttuu: etsikö Chiyoko todella miestä vai sitä tunnetta, jonka tämä mies hänessä herätti?
Kun rakkaudesta tulee lupaus
Chiyoko näyttää sijoittavan oman kokonaisuutensa toiseen ihmiseen. Jos hän vain löytäisi tämän uudelleen, jokin hänen elämässään asettuisi paikoilleen. Tässä on jotakin hyvin tuttua. Ihminen ajattelee helposti, että onnellisuus alkaa sitten, kun jokin puuttuva asia löytyy: oikea ihminen, oikea vastaus, kadonnut menneisyys tai jokin kauan odotettu mahdollisuus. Silloin elämä muuttuu odottamiseksi.
Millennium Actress tekee tästä ajatuksesta hienovaraisen surullisen. Chiyoko kuvittelee olevansa matkalla kohti elämänsä tärkeintä kohtaamista, vaikka juuri tämä matka on koko ajan hänen elämäänsä. Hän näyttelijänä elää lukemattomia tarinoita, rakastaa, kärsii, vanhenee ja muuttuu maailman mukana. Hän etsii elämää jostakin tulevaisuudesta, vaikka elämä tapahtuu hänen ympärillään koko ajan.
Ehkä juuri siksi elokuvan jatkuvasti toistuva juokseminen on sen tärkein kuva. Aluksi Chiyoko juoksee, koska jotakin puuttuu. Myöhemmin juoksu alkaa merkitä itse elämää.
Avain ja suljettu ovi
Elokuvan avain on pieni esine, mutta Chiyokolle siitä tulee valtavan suuri symboli. Se on lupaus siitä, että jossakin on ovi, joka vielä avautuu. Samalla se muistuttaa meitä siitä, kuinka helposti annamme yhdelle ihmiselle, tapahtumalle tai muistolle vallan määritellä koko elämämme.
Ehkä avain ei kuitenkaan avaa ovea menneisyyteen. Ehkä se avaa mahdollisuuden ymmärtää, ettei menneisyyden tarvitse enää hallita nykyhetkeä.
Chiyokon ei lopulta tarvitse muuttaa sitä, mitä tapahtui. Hänen ei tarvitse saada miestä takaisin eikä löytää täydellistä selitystä hänen katoamiselleen. Olennaisempaa on, että menneisyys voisi vähitellen lakata olemasta jotakin, jonka vuoksi hänen täytyy jatkuvasti juosta.
Menneisyyttä ei tarvitse unohtaa, jotta siitä voisi vapautua.
Me rakastamme myös mielikuvia
Genyan hahmo tuo tähän vielä yhden tärkeän näkökulman. Hän rakastaa Chiyokoa, mutta samalla hän katsoo tätä hänen menneisyytensä ja oman mielikuvansa läpi. Tämä on rakkauden ikuinen ongelma: näemmekö toisen ihmisen sellaisena kuin hän on vai sellaisena kuin tarvitsemme hänen olevan?
Sama koskee itseämme. Kannamme helposti mukana kertomusta siitä, keitä olemme: olen tällainen, koska minulle tapahtui tuo. Vuosien kuluessa kertomus alkaa tuntua todellisuudelta. Mutta ihminen ei ehkä ole sama asia kuin oma elämäkertansa.
Kon tekee tämän ajatuksen näkyväksi. Chiyokon muistot muuttuvat elokuviksi, ja elokuvat muuttuvat hänen muistoikseen. Hän on yhtä aikaa näyttelijä, katsoja ja oman elämänsä päähenkilö. Ja niin olemme ehkä mekin.
Kun etsiminen päättyy
Millennium Actressin kauneus on siinä, ettei se anna meille perinteistä romanttista loppua. Chiyoko ei saa kadonnutta rakastettuaan takaisin. Hän ei saa menettämäänsä aikaa takaisin. Sen sijaan hän saa mahdollisuuden katsoa elämäänsä kokonaisuutena.
Ehkä hänen tärkein oivalluksensa onkin, ettei hänen elämänsä ollut odottamista. Hän eli koko ajan. Kaikki ne vuodet, jotka hän kuvitteli olevansa matkalla kohti varsinaista elämää, olivat jo hänen varsinaista elämäänsä.
Siinä kohtaa myös rakkauden merkitys muuttuu. Aluksi rakkaus näyttää tarkoittavan: ”Tarvitsen sinut, jotta olisin kokonainen.” Lopulta se voi muuttua ajatukseksi: ”Minulta ei puutu mitään.”
Tämä on suuri ero. Ensimmäisessä rakkaus sitoo meidät toiseen ihmiseen. Jälkimmäisessä se vapauttaa.
Ehkä ovi oli aina auki
Millennium Actress on lopulta kertomus ihmisestä, joka käyttää suuren osan elämästään etsiäkseen jotakin itsensä ulkopuolelta ja alkaa vähitellen ymmärtää, että etsinnän kohde oli myös hänen sisällään. Mies, avain ja kadonnut menneisyys olivat tärkeitä, mutta ehkä eivät siksi, että ne olisivat sisältäneet hänen onnensa. Ne vain osoittivat kohti jotakin, joka oli hänessä jo valmiina: kykyä rakastaa, kaivata, unelmoida ja elää.
Meillä kaikilla on omat avaimemme. Jokin ihminen, menetys tai hetki, jonka ympärille olemme rakentaneet käsityksen siitä, mitä elämästä puuttuu. Saatamme ajatella, että kun löydämme sen uudelleen, olemme viimein perillä.
Mutta ehkä tärkeämpi kysymys on toinen:
Mitä tapahtuu, jos meidän ei enää tarvitse löytää sitä?
Silloin juokseminen voi loppua. Ei siksi, että matka olisi ollut turha, vaan siksi, että ymmärrämme sen olleen koko ajan elämä itse.
Ja ehkä juuri siinä on Millennium Actressin hiljainen ihme: avain ei vienyt Chiyokoa kadonneen ihmisen luo. Se vei hänet vähitellen takaisin itseensä.
Ehkä ovi oli aina ollut auki.
