Luin Alison Bechdelin Hautuukodin uudelleen vuosien tauon jälkeen. Muistin siitä oikeastaan vain yhden asian: se oli todella hyvä. En juonta, en yksityiskohtia, en edes tunnelmaa kunnolla. Vain vaikutelman.
Nyt, vanhempana ja ehkä vähän viisaampana, huomasin jotain hämmentävää. Kirja ei ollut muuttunut, mutta minä olin. Ja siksi Hautuukoti avautui aivan eri tavalla.
Tällä kertaa kiinnitin huomiota siihen, mistä kaikki alkaa: isän kuolemasta. Ei lapsuudesta, ei onnellisista muistoista, vaan kuolemasta. Rakenne on kehämäinen, jossa tarina palaa lopussa samaan hetkeen. Kuin mieli, joka kiertää traumaa yhä uudelleen, etsien merkitystä.
Hautaustoimisto, arkut, ruumisauto; kuolema on perheessä arkipäivää. Lapselle vainajat ovat kuin esineitä. Ego kesyttää kuoleman tekemällä siitä rutiinia. Jos en tunne, en kärsi. Mutta kärsimys ei katoa. Se vain siirtyy syvemmälle.
Isä rakentaa talosta goottilaisen lavasteen. Tapetit, antiikkihuonekalut, kukka-asetelmat. Kaikki on viimeisteltyä. Kaunista. Kontrolloitua. Talo ei ole koti, vaan näyttämö. Ego rakentaa identiteettiä muodosta. Jos kaikki on täydellistä, kukaan ei näe sisälle.
Minua koskettaa eniten se, miten vähän perheessä oikeasti puhutaan. Ei huudeta, ei riidellä, mutta ei myöskään kohdata. Rakkaus on olemassa, mutta se piiloutuu kirjoihin, vihjeisiin ja sivulauseisiin. Kirjat toimivat siltana isän ja tyttären välillä, mutta myös muureina. Älyllisyys on turvallista. Tunteet eivät.
Nuorempana luin tätä tarinana. Nyt luen sitä kokemuksena. Näen hiljaisuuden tutuksi. Tunnistan kiertelyn. Sen, miten paljon jää sanomatta, koska paljastuminen tuntuu liian pelottavalta.
Hautuukodissa pelko voittaa systemaattisesti. Pelko vääränlaisesta rakkaudesta. Pelko häpeästä. Pelko siitä, ettei kelpaa.
Sukupuoliroolit tekevät tästä vielä näkyvämpää. Alison on poikatyttö. Isä on yllättävän feminiininen, esteettinen, hienostunut. He ovat peilikuvia, mutta eivät koskaan kohtaa toisiaan rehellisesti. Isä taistelee omaa luontoaan vastaan. Alison antaa itselleen luvan olla.
Sitten on kuolema uudelleen.
Isän kuolema jää auki, onnettomuus vai itsemurha? Alison palaa tähän kuin mantranomaisesti. Auto, tie, rekan keula. Avoin maisema, avoin kysymys. Mieli haluaa vastauksen. Syyllisen. Selityksen.
Mutta minusta kuolema ei ole ongelma. Meidän tulkintamme kuolemasta on. Kärsimys ei synny tapahtumasta, vaan tarinasta, jonka rakennamme sen ympärille.
Tämä on kirjan vaikein kohta. Ja rehellisin. Bechdel ei saa vastausta. Mutta hän alkaa nähdä isänsä vähemmän syyllisenä ja enemmän pelokkaana. Ja se on jo anteeksiantoa, vaikka hän ei sitä sellaiseksi kutsu.
Isä toimi pelosta. Alison näkee sen. Ja siinä kohtaa jotain pehmenee.
Myös Alisonin lesbous asettuu uuteen valoon. Ei identiteettipoliittisena voittona, vaan rehellisyyden harjoituksena. Hän ei rakenna kaksoiselämää. Hän ei piiloudu estetiikan taakse. Hän tekee sen, mihin isä ei pystynyt: elää totta, vaikka se pelottaa.
Hautuukoti ei ole vapautumiskertomus. Se ei pääty sovintoon, eheytymiseen tai kirkastumiseen. Se päättyy keskeneräisyyteen. Ja ehkä juuri siksi se tuntuu todelta.
