Sonny Liewin The Art of Charlie Chan Hock Chye on teos, joka pakottaa lukijansa ajattelemaan. Se on historian, taiteen ja identiteetin kudelma, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat tarkoituksella. Kirja kertoo kuvitteellisen sarjakuvataiteilijan Charlie Chanin elämäntarinan, mutta samalla se rakentaa vaihtoehtoista historiaa Singaporesta ja purkaa sen, miten viralliset kertomukset syntyvät.
Yksi teoksen vaikuttavimmista piirteistä on sen visuaalinen monimuotoisuus. Liew jäljittelee ja kunnioittaa eri aikakausien sarjakuvatyylejä hämmästyttävällä tarkkuudella: mangavaikutteet, länsimaiset sotakuvat, satiirinen MAD-estetiikka ja klassinen seikkailusarjakuva elävät rinta rinnan. Tyylien vaihtelu ei ole pelkkä tekninen temppu, vaan se kertoo siitä, miten kulttuurinen muisti rakentuu kerroksista ja vaikutteista. Tässä mielessä kirja on suorastaan huikea taidonnäyte.
Silti, kaiken tämän rakenteellisen briljanssin keskellä jäin itse kaipaamaan enemmän yksilön tasolla tapahtuvaa kerrontaa. Charlie Chan jää usein symboliksi, historiallisen kommentaarin välineeksi. Hänen sisäinen maailmansa, kuten pelkonsa, toiveensa, kaipuunsa, jää etäiseksi. Vaikka ymmärrän tämän ratkaisun temaattisen tarkoituksen, olisin toivonut pääseväni lähemmäs ihmistä kertomuksen takana. Nyt Charlie tuntuu enemmän idean kantajalta kuin elävältä hahmolta.
Liewin teos tekee näkyväksi sen, että historia ei ole neutraali totuus, vaan tarina, jota ego muokkaa oman identiteettinsä tueksi. Charlie Chan rakentaa elämänsä kertomuksen ulkopuolisuudesta, epäonnistumisesta ja vääryydestä. “Minä olen se, jolle tehtiin väärin.” Charlie ei koskaan todella päästä irti tästä tarinasta. Hän jää tarkkailijaksi, kriitikoksi, marginaaliin.
Sama pätee kirjan historialliseen tasoon. Virallinen Singaporen tarina ja Charlien vastahistoria ovat molemmat mielen rakennelmia. Kumpikin puolustaa omaa totuuttaan, omaa identiteettiään. Tarve puolustaa on egon merkki.
Teoksen suurin hengellinen ansio on siinä, että se paljastaa kertomusten keinotekoisuuden. Lukija alkaa epäillä kaikkea: kuka kertoo, miksi, mitä jätetään pois? Tämä on ihme käytännössä, havaintotavan muutos. Emme enää niele tarinoita valmiina, vaan näemme ne mielen rakennelmina.
Ja silti, ehkä juuri siksi jäin kaipaamaan enemmän Charlien sisäistä ääntä. Olisin halunnut nähdä, miltä tämä kamppailu luopumisesta ja olemisesta tarinoista näyttää Charlie Chanin sydämessä.
The Art of Charlie Chan Hock Chye on mestarillinen teos, älykäs ja rohkea. Mutta ehkä sen todellinen ihme ei ole siinä, mitä se kertoo historiasta vaan siinä, että se pakottaa meidät kysymään:
Mitä tarinaa minä itse pidän totena?
