Paris, Texas (1984) on Wim Wendersin ohjaama ja Sam Shepardin käsikirjoittama elokuva, jota pidetään yhtenä 1980-luvun modernin elokuvan merkkiteoksista. Se kertoo miehestä nimeltä Travis (Harry Dean Stanton), joka vaeltelee vuosien katoamisen jälkeen yksin Texasin aavikolla. Veljensä avulla hän palaa takaisin yhteiskunnan ja perheensä piiriin, ja löytää uudelleen yhteyden pieneen poikaansa Hunteriin. Isän ja pojan välille syntyy hauras side, ja yhdessä he lähtevät etsimään pojan äitiä Janea (Nastassja Kinski).
Paris, Texas on kuva miehestä, joka palaa aavikolta, hiljaisuudesta, takaisin ihmisten pariin. Se on kuva amerikkalaisesta unelmasta, joka jo syntyessään oli unohduksen ja eksymisen unelma. Hänen eksymisensä ei ole vain fyysinen, vaan sisäinen erkaantuminen perheestä, rakkaudesta ja omasta itsestään. Travis on irrottautunut läheisistään, mutta samalla yrittää epätoivoisesti löytää takaisin yhteyteen. Siinä aavikko symboloi mieltä, joka uskoo erillisyyteen; tyhjä, kuiva, vailla elämän virtaa.
Wenders, eurooppalainen pyhiinvaeltaja, kulkee Yhdysvalloissa kuin runoilija, joka etsii jälkiä kadonneesta sivilisaatiosta. Hän katsoo motelleja, moottoriteitä, huoltoasemia, ja näkee niissä enemmän kuin amerikkalaiset itse: ne ovat raunioita jo syntyessään, ne ovat muistomerkkejä yksinäisyydelle. Mutta niistä kohoaa myös jotain muuta, lempeää ja haurasta. Nimittäin ihmisääni, joka hapuilee takaisin rakkauteen.
Elokuvan keskushenkilö Travis on kuin amerikkalainen Odysseus, joka ei palaa kotiin valmiina sankarina, vaan rikkinäisenä, syyllisyyttä kantavana. Hän ei tuo mukanaan sotasaaliita, vaan vain tarinan: tarinan naisesta, jonka menetti, ja lapsesta, jota ei uskaltanut kasvattaa. Tässä tarinassa ei ole lopullista voittoa, mutta on toisenlaista vapautta: kyky luopua.
Travis kantaa syyllisyyttä menneisyydestään, erityisesti suhteestaan Janeen. Tämä syyllisyys on niin voimakas, että se ajoi hänet pakenemaan, jopa hylkäämään oman poikansa. Travisin hiljaisuus ja kyvyttömyys puhua pitkään on syyllisyyden äänetön muuri. Hän uskoo, ettei hänellä ole oikeutta rakkauteen.
Robby Müllerin kuvat; neonvalot kaupunkien öissä, aavikon hiljaisuus, huoneet joissa värit hehkuvat kuin Edward Hopperin maalauksissa, ovat osa maailman visuaalista muistikirjaa. Jokainen kuva tuntuu jo nähdyltä ennen kuin se ilmestyy. Tuntuu kuin kuvat palauttavat meidät johonkin, jonka olemme ehkä unohtaneet, mutta joka elää meissä. Ry Cooderin kitara on taas kuin surun ja toivon välitila. Se on ääni, joka soi kaikessa mitä amerikkalainen maisema on: yksinäisyyttä, mutta myös lupaus yhteydestä.
Kohtaus peiliseinän takana on elokuvan ydin. Travis kertoo tarinan, pohjimmiltaan oman ja Janen tarinan ja tunnustaa, mitä tapahtui. Hän katsoo vihdoin totuutta, mutta samalla vapauttaa sekä itsensä että Janen. Hän ei enää vaadi omistusta, vaan antaa pojan äidilleen. Peiliseinä on symbolinen: ihminen näkee aina oman mielensä heijastuksen toisessa. Kun Travis katsoo Janea, hän näkee lopulta myös itsensä ja anteeksiannon kautta he molemmat vapautuvat.
Paris, Texas on siis kertomus rakkaudesta, joka ei lunasta perinteisen draaman tapaan, vaan vapauttaa hyväksymään menetyksen. Se on road movie, mutta ennen kaikkea sielun vaelluskuva, jossa yhteys ei synny takaisin kontrolloimalla tai omistamalla, vaan antautumalla rakkaudelle, joka on jo läsnä.
