Petolliset on nykyään oikeastaan ainoa suomalainen tositelevisiosarja, jota enää katson. Ei siksi, että olisin erityisen kiinnostunut kilpailuformaateista, vaan siksi, että suurin osa kotimaisesta realitystä on alkanut muistuttaa samaa loputonta ongelmaa: kaikkein mielenkiintoisimmat ja räväkimmät ihmiset putoavat pois jo alkumetreillä, minkä jälkeen ohjelmaan jää joukko osallistujia selostamaan kameralle sitä, mitä juuri tapahtui. Televisio muuttuu tapahtumien kokemisen sijasta niiden jälkikäteiseksi referoinniksi.
Petollisissa on edelleen jotakin vanhanaikaista ja siksi elävää. Ihmiset joutuvat olemaan samassa tilassa toistensa kanssa ilman jatkuvaa selittävää puhetta. Kamera viipyy kasvoissa. Hiljaisuus saa merkityksen. Tässä mielessä ohjelmassa on kiinnostus ihmiseen silloin, kun hän ei enää täysin hallitse omaa rooliaan. Vanajanlinna toimii lähes symbolisena mielen kuvana: suljettu tila, jossa ihmiset vaeltavat omien projektiodensa keskellä.
Viides kausi onnistui erityisesti siinä, missä suomalainen tositelevisio yleensä epäonnistuu: castingissa. Mukana oli poikkeuksellisen suuri joukko aidosti kiinnostavia persoonia, ihmisiä joilla oli muutakin kuin “tv-minä”. Joona ja Jasmin olivat tästä ehkä parhaat esimerkit. Heissä oli sellaista energiaa, jota suomalaisessa televisiossa näkee liian harvoin: nopeutta, älykkyyttä, läsnäoloa ja pientä vaaran tuntua. He eivät vain osallistuneet formaattiin vaan tuntuivat hetkittäin ymmärtävän sen dramaturgian paremmin kuin itse ohjelma.
Siksi olikin lähes koomista seurata, kuinka vähän muut kilpailijat epäilivät heitä petollisiksi. Katsojana olo oli välillä kuin katsoisi rikoselokuvaa, jossa kamera näyttää murhaajan heti ensimmäisessä kohtauksessa mutta kukaan hahmoista ei huomaa mitään. Joona ja Jasmin tuntuivat suorastaan ilmeisiltä vaihtoehdoilta. Ehkä juuri siksi he selvisivät niin pitkälle: ihmiset eivät usein epäile sitä, mikä näkyy liian kirkkaasti.
Ihmiset eivät reagoi siihen, mitä on, vaan siihen, mitä he tarvitsevat uskoakseen olevansa turvassa. Juuri tätä pyöreän pöydän kohtauksissa tapahtuu. Kilpailijat vakuuttuvat toisten petollisuudesta usein juuri silloin, kun heidän oma pelkonsa kasvaa suurimmaksi. Jokainen osallistuja alkaa nähdä toiset potentiaalisina uhkina. Tavallisetkin eleet muuttuvat todisteiksi. Hiljaisuus tulkitaan salailuksi, ystävällisyys manipuloinniksi ja epävarmuus syyllisyydeksi.
Kilpailijat eivät välttämättä etsi petollisia rationaalisesti. He etsivät emotionaalista helpotusta. Jonkun täytyy kantaa ryhmän epävarmuus, jotta muiden ahdistus hetkeksi vähenisi. Siksi kaikkein näkyvimmät tai karismaattisimmat ihmiset eivät aina herätä epäilyä. Joskus ryhmä tarvitsee juuri heitä pitämään yllä tunnetta järjestyksestä. Ego haluaa vihollisen, mutta vielä enemmän se haluaa tunteen hallinnasta.
Meillä epäluulo ei usein näyttäydy suurina draamallisina purkauksina vaan vaivautuneena hiljaisuutena. Petollisten parhaissa hetkissä suomalainen tositelevisio lakkaa yrittämästä olla amerikkalainen formaatti ja muuttuu melkein psykologiseksi kamaridraamaksi. Ihmiset istuvat kynttilänvalossa yrittäen ratkaista toisiaan, vaikka eivät täysin ymmärrä edes itseään.
Ja ehkä juuri siksi ohjelma toimii niin hyvin, sillä ihmiset uskovat konfliktin tuovan heille identiteetin. Tämä näkyy Petollisissa yllättävän selvästi. Mitä pidemmälle kausi etenee, sitä enemmän pelaajien minuudet alkavat rakentua epäilyn ympärille. He eivät enää vain osallistu peliin; heistä tulee epäilijöitä, puolustautujia, strategisteja.
Petolliset ei lopulta ole sarja valehtelusta. Se on sarja siitä, kuinka helposti ihmiset alkavat uskoa omia pelkojaan enemmän kuin toisiaan.
