Kausi 25 todistaa jälleen kerran, ettei sarjan todellinen vetovoima liity rikoksiin vaan tunnelmaan: siihen pehmeään englantilaiseen iltapäivävaloon, kivikirkkoihin, kartanoiden puutarhoihin ja ihmisiin, jotka lausuvat kohteliaasti “how dreadful”, vaikka naapuri löytyisi juuri kuolleena käkikellon alta.
Midsomerin kylät näyttävät postikorteilta, mutta niiden sisällä kiehuvat kateus, luokkajännitteet, tukahdutettu rakkaus ja vuosikymmeniä vaiennetut salaisuudet. Murha ei ole sarjassa poikkeus vaan yhteisön kommunikaatiomuoto. Kun tunteista ei puhuta, joku päätyy hautaan.
Kausi 25 vie tämän lähes absurdin pitkälle. Ihmiset kuolevat antiikkikelloihin, vanhoihin kaunoihin ja kyläjuhlien neurooseihin. Ja silti kaikki tapahtuu tavalla, joka on omituista kyllä lohdullinen. Katsoja tietää saavansa rituaalin: alun ruumiin, epäilyttävät kyläläiset, Barnabyn rauhallisen tutkinnan ja lopun, jossa maailma järjestyy hetkeksi takaisin paikoilleen.
Midsomerissa jokainen kyläläinen varjelee identiteettiään, asemaansa tai vanhaa loukkaustaan kuin pyhää reliikkiä. Ego rakentaa pienet muurinsa pensasaitojen ja kohteliaiden teehetkien ympärille ja lopulta joku tappaa.
John Barnaby on kiinnostava juuri siksi, ettei hän koskaan täysin demonisoi ketään. Hän kuuntelee enemmän kuin tuomitsee. Hänessä on jotakin ajatusta siitä, että ihminen ei ole yhtä kuin hänen tekonsa. Murhaaja paljastuu yleensä rikkinäiseksi ihmiseksi, ei pahuuden hirviöksi. Ja ehkä juuri siksi sarja pysyy kummallisen lempeänä, vaikka ruumiita kertyy kaudesta toiseen enemmän kuin keskikokoisessa sodassa.
Mutta tässä vaiheessa on sanottava ääneen se, mitä jokainen katsoja ajattelee ainakin kerran jakson aikana: minä en kyllä muuttaisi tuohon kylään.
En ikinä.
Ajatus idyllisestä englantilaisesta maaseudusta alkaa nopeasti menettää hohtoaan siinä vaiheessa, kun huomaa, että jokaisessa puutarhajuhlassa on tilastollisesti huomattava riski tulla murhatuksi antiikkiesineellä. Midsomerissa kyläyhdistykseen osallistuminen vaikuttaa hengenvaarallisemmalta kuin yöelämä suurkaupungissa. Jos joku kutsuisi minut sadonkorjuufestivaaleille Midsomeriin, vastaisin kohteliaasti mutta päättäväisesti: “Kiitos, mutta pysyn mieluummin kotona hengissä.”
Ja ehkä juuri tässä piilee sarjan suuruus. Se on yhtä aikaa turvallinen ja täysin mieletön maailma. Katsoja viihtyy siellä, vaikka tietää, ettei haluaisi viettää paikassa viittä minuuttia pidempään. Midsomer Murders on kuin pitkä uni Britanniasta, joka ei koskaan ollut täysin todellinen: maailma, jossa tee tarjoillaan hopeakannusta samalla kun joku löydetään kuolleena ruusupensaasta.
Kausi 25 todistaa, että sarja ymmärtää tämän itsekin. Se ei enää tavoittele realismia vaan mytologiaa. Midsomer ei ole paikka kartalla, vaan televisioperinteen oma rinnakkaistodellisuus. Kylä, jossa ihmiset tervehtivät ystävällisesti, pitävät puutarhansa täydellisessä kunnossa ja murhaavat toisiaan kuin liukuhihnalla.
