Mika Lietzenin sarjakuva Pnuk sijoittuu vaihtoehtoiseen 1980-luvun dystopiaan, jossa vanha Turku on jäänyt moottoriteiden alle, ja sitä asuttavat ne, jotka eivät ole sopeutuneet uuteen yhteiskuntajärjestykseen. Päähenkilö, nuori nainen, dokumentoi valokuvin rapistuvaa arkkitehtuuria ja elää yhteisössä, joka arvostaa vapautta ja taiteellista ilmaisua. Kertomus käsittelee katoavaa kauneutta ja pienten asioiden merkityksellisyyttä yhteiskunnassa, joka korostaa tuottavuutta ja suorittamista.
Pnukin maailma on rappeutunut ja hylätty: moottoriteiden alle jäänyt kaupunki, jossa päähenkilö ja muut marginalisoidut hahmot elävät. Tämä ympäristö voidaan nähdä maailmana, joka perustuu menetyksen, puutteen ja hajoamisen käsitykseen, kun taas uusi, uljas kaupunki edustaa tehokkuuden ja tuottavuuden illuusiota. Päähenkilön päätös jäädä vanhaan kaupunkiin ja arvostaa sen kauneutta ja autenttista elämää heijastaa sitä, että voimme valita rakkauden ja mielenrauhan pelon sijaan. Näin ollen Pnuk voidaan tulkita kertomukseksi autenttisuuden ja sisäisen rauhan etsimisestä maailmassa, joka usein korostaa pinnallisia arvoja.
Päähenkilö dokumentoi raunioita valokuvin, mikä voidaan nähdä symbolina ihmisen pyrkimyksestä ymmärtää ja säilyttää menneisyyttä. Kuitenkin kiinnittyminen menneeseen estää todellisen vapautumisen ja heräämisen. Päähenkilön matka voisikin tulkita sisäiseksi prosessiksi, jossa hänen on nähtävä maailman pelon verhon läpi ja löydettävä syvempi merkitys.
Pnukin maailmaan saapuu mystinen hahmo, Louie, joka tuo yhteisöön uutta toivoa. Louie voidaan tulkita eräänlaisena ihmeen symbolina: hänen ilmestymisensä muuttaa päähenkilön ja muiden hahmojen tapaa hahmottaa todellisuutta. Louie ei ole vain uusi ihminen kaupungissa, vaan joka kutsuu päähenkilön näkemään todellisuuden eri tavalla. Ei pelon ja puutteen kautta, vaan rakkauden ja mahdollisuuden kautta.
Pnuk käsittelee rapistuvien rakennusten estetiikkaa ja niiden katoavaisuutta. Päähenkilön pyrkimys tallentaa katoavaa maailmaa voi olla vertauskuva siitä, miten mielemme takertuu ulkoisiin asioihin peläten niiden menetystä, vaikka todellinen kauneus löytyy sisäisestä rauhasta, ei fyysisistä objekteista.
Pnuk ei ole vain tarina rappeutuvasta kaupungista, vaan myös yksilön sisäisestä muutoksesta. Päähenkilön matka voi kuvata hänen siirtymistään pelon maailmasta kohti uudenlaista näkemistä. Louien ja yhteisön avulla hän oppii, että toivo ja merkitys eivät ole ulkoisissa olosuhteissa, vaan tavassa, jolla hän valitsee nähdä itsensä ja muut.
Vaikka Pnuk voidaan lukea dystooppisena kertomuksena, se voidaan nähdä myös heräämistarinana. Maailma, joka aluksi näyttäytyy kaoottisena ja rappeutuneena, saattaa lopulta paljastua toisenlaiseksi, jos sitä katsotaan rakkauden, ei pelon, silmin.
