Christian Durieux’n An Enchantment alkaa tilanteesta, joka on yhtä aikaa arvokas ja surullinen. Ikääntyvälle poliitikolle järjestetään Louvre-museossa juhlat hänen pitkän uransa kunniaksi. Hän ei kuitenkaan koe tilaisuutta kunnianosoituksena vaan hautajaisina: hänen julkinen minänsä on tullut tiensä päähän. Hän poistuu juhlista ja lähtee öiseen Louvreen, jossa hän kohtaa salaperäisen nuoren naisen. Seuraa yksi yö, joka tuntuu irtautuvan tavallisesta ajasta. Louvre muuttuu museosta labyrintiksi, muistoksi ja näyttämöksi, jossa menneisyys alkaa elää uudella tavalla. Ranskan Louvre kuvailee teosta nimenomaan maagiseksi ja iloiseksi yövaellukseksi, viimeiseksi yöksi ja lumotuksi sulkeumaksi.
Kun vanha minä alkaa hajota
Miehen kriisi ei oikeastaan koske vain vanhuutta. Se koskee sitä, mitä tapahtuu, kun ihminen ei enää voi nojata siihen rooliin, jonka varaan hän on rakentanut käsityksensä itsestään. Hän on ollut vaikutusvaltainen, arvostettu ja haluttu. Nyt kaikki tuo on muuttumassa muistoksi.
Louvre sopii tähän asetelmaan täydellisesti. Se on täynnä ihmiskunnan yrityksiä säilyttää jotakin pysyvää: kasvoja, ruumiita, tapahtumia, kauneutta ja valtaa. Mutta museon hiljaisuudessa mies joutuu kysymään, mitä hänestä jää jäljelle, kun hänen oma kuvansa ei enää tarvitse yleisöä.
Nuori nainen astuu tähän tyhjään kohtaan. Hän ei anna miehelle uutta identiteettiä eikä palauta hänen nuoruuttaan. Hän tekee jotakin hienovaraisempaa: hän auttaa tätä katsomaan itseään ja ympäristöään ilman vanhaa tarinaa.
Ihme tapahtuu katseessa
Ehkä juuri tässä on kirjan varsinainen ihme. Mikään ulkoinen ei välttämättä muutu. Mies ei nuorene, hänen poliittinen uransa ei jatku eikä elämä muutu yhtäkkiä toiseksi. Silti kaikki näyttää hetken erilaiselta.
Nuori nainen johdattaa häntä kohti sellaista katsomista, jossa asiat eivät ole heti sitä, mitä niiden oletetaan olevan. Menneisyys ei katoa, mutta sen ote hellittää. Vanha mies voi hetkeksi olla muutakin kuin entinen ministeri, entinen vallankäyttäjä tai vanheneva mies. Hän voi vain olla läsnä, utelias, leikkisä ja avoin sille, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Tässä mielessä ihme ei ole mahdottoman tapahtuminen. Ihme on tulkinnan muuttuminen.
Rokokoo saa uuden mahdollisuuden
Tässä kohtaa sarjakuva teki myös minulle jotakin aivan henkilökohtaista. Olen aina suhtautunut hieman vaikeasti rokokoon ajan kuvataiteeseen. Sen kepeys, pastellit, sievät kasvot, silkkiin puetut hahmot ja koristeellisuus ovat tuntuneet minusta helposti liian imeliltä. Melkein siltä kuin ne olisivat suoraan lapsuuden kiiltokuvista. Olen kyllä voinut nähdä niissä taitoa ja historiallista merkitystä, mutta jokin niissä on pitänyt minut etäällä.
Durieux sai kuitenkin katsomaan niitä uudelleen. Kun rokokoon maalaukset tulevat osaksi tätä yön mittaista vaellusta, ne eivät enää näyttäydy pelkkänä koristeellisena maailmana. Niissä alkaa näkyä jotain samaa kuin koko teoksessa: keveys, ohimenevyys, leikki ja tietoisuus siitä, että mikään hetki ei kestä ikuisesti. Se, minkä olin ennen nähnyt lähinnä imelänä, alkaa näyttäytyä myös hauraana ja melankolisena.
Ehkä juuri tässä toteutuu teoksen ajatus katsomisen muuttumisesta kaikkein konkreettisimmin. Taideteokset eivät ole muuttuneet. Minä olen katsonut niitä toisin. Sarjakuva ikään kuin antoi rokokoolle uuden mahdollisuuden ja samalla muistutti siitä, kuinka paljon katsojan omat ennakkokäsitykset vaikuttavat siihen, mitä taideteoksessa ylipäätään on mahdollista nähdä.
Anteeksianto merkitsee irtipäästämistä
Teoksessa on myös hienovarainen ajatus anteeksiannosta. Kyse ei ole niinkään siitä, että joku toinen pitäisi antaa anteeksi, vaan siitä, että ihminen voisi lakata kantamasta vanhoja määritelmiä itsestään.
Mies voisi katsoa elämäänsä menetyksenä: nuoruus on mennyt, valta on mennyt, tulevaisuus lyhenee. Mutta yön aikana samaa elämää voi katsoa toisin. Se, mikä ensin näyttäytyy loppuna, voikin olla vapautumista. Kun menneisyyden ei enää tarvitse määrittää nykyhetkeä, tähän hetkeen jää enemmän tilaa.
Nainen, joka ei kuulu mihinkään
Nuoren naisen arvoitus on tärkeä juuri siksi, ettei sitä ratkaista. Hän voi olla todellinen ihminen, muisto, fantasia, muusa tai jotakin näiden väliltä. Kenties hän on yhtä aikaa menneisyyteen katsovan miehen viimeinen muusa ja uudenlaisen elämän toivon hahmo.
Hän ei kuitenkaan muutu palkinnoksi miehelle. Tässä on jotain olennaista. Kohtaaminen saa olla merkityksellinen ilman että sitä täytyy omistaa. Nainen tulee, kulkee miehen rinnalla ja lähtee. Juuri siksi kohtaaminen säilyy vapaana.
Ehkä rakkauden tai läheisyyden ei aina tarvitse tarkoittaa pysyvyyttä. Jotkin kohtaamiset ovat täydellisiä juuri siksi, että niitä ei voi pitää hallussaan.
Louvre alkaa katsoa takaisin
Durieux’n ratkaisu sulauttaa maalaukset osaksi omaa piirrostaan tekee Louvresta enemmän kuin tapahtumapaikan. Teoksen kuvat ja museon taideteokset alkavat keskustella keskenään. Maalaukset eivät ole vain taustaa, vaan ne muodostavat eräänlaisen toisen kertomuksen.
Yön edetessä tunnelma muuttuu. Vakavista ja historiallisista kuvista siirrytään kohti kevyempiä, aistillisempia ja leikkisämpiä maailmoja. Lopulta päädytään Watteau’hon, jonka Pyhiinvaellus Kytheran saarelle kokoaa yhteen teoksen keskeiset vastakohdat: menneen ja tulevan, ilon ja melankolian, lähdön ja saapumisen.
Yksi lumottu hetki
Lopulta An Enchantment ei ehkä kerrokaan nuoren naisen ja vanhan miehen kohtaamisesta vaan ajasta. Siitä, miten joskus yksi hetki voi tuntua irtoavan menneisyydestä ja tulevaisuudesta.
Mies ei saa takaisin nuoruuttaan. Hän saa jotakin muuta: kokemuksen siitä, ettei hänen tarvitse juuri nyt olla se ihminen, joksi hänen historiansa on hänet tehnyt. Hän saa katsoa maailmaa ilman, että hänen täytyy heti tietää, mitä se tarkoittaa.
Siksi teoksen nimi on niin osuva. Lumous ei ole ikuinen eikä sen tarvitsekaan olla. Se kestää vain yhden yön.
Louvre on edelleen Louvre. Maalaukset ovat edelleen maalauksia. Vanha mies on edelleen vanha mies. Nuori nainen katoaa yhtä arvoituksellisesti kuin ilmestyi.
Mutta katse on muuttunut.
Ja ehkä juuri siinä on ihme: ei siinä, että elämä muuttuisi toiseksi, vaan siinä, että sama elämä voidaan nähdä hetken ajan ilman vanhaa tarinaa.
