Tillie Waldenin On a Sunbeam maailmaan astutaan kuin vieraaseen kaupunkiin. Aluksi ei oikein tiedä, missä on, eikä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. On vain rakennuksia, värejä, outoja kulkuvälineitä ja ihmisiä, jotka näyttävät tietävän jotakin sellaista, mitä lukija ei vielä tiedä. Sen avaruus on valtava, mutta samalla hämmästyttävän intiimi. Siellä kelluvat rakennukset, kalamaiset avaruusalukset ja kokonaiset maailmat, mutta kaikkein tärkeimmät asiat tapahtuvat pienissä tiloissa: huoneissa, käytävillä, aluksella yhteisen pöydän ääressä ja kahden ihmisen välisessä katseessa.
Sarjakuvan avaruus on jotakin muuta kuin perinteisen science fictionin kylmä ja maskuliininen näyttämö. Siinä on mukana luontoa, lämpöä, arkkitehtuuria ja ihmissuhteita. Siksi On a Sunbeamia onkin hieman harhaanjohtavaa kutsua vain avaruusseikkailuksi. Avaruus toimii pikemminkin mielentilana ja vertauskuvana: se kuvaa etäisyyttä, erillisyyttä ja tuntematonta, mutta samalla mahdollisuutta löytää yhteys toiseen ihmiseen.
Silti lukijana jäin koko ajan hieman tämän maailman ulkopuolelle. Heterona naisena en kokenut olevani teoksen itsestään selvä kohderyhmä, enkä löytänyt helposti omaa paikkaani sen tunne- ja rakkausmaailmasta. Tämä ei tarkoita, etteikö teos voisi puhutella minua tai etteivätkö sen kysymykset olisi universaaleja. Päinvastoin juuri etäisyys alkoi kiinnostaa minua. Jouduin lukemaan teosta enemmän tarkkailijana kuin samaistujana. Siinä missä toisenlainen lukija saattaa astua Mian ja Gracen suhteeseen sisäpuolelta, minä jäin aluksi katsomaan sitä hieman ulkopuolelta. Tarinan sisälle oli vaikea päästä.
Ehkä juuri tämä ulkopuolisuuden kokemus teki näkyväksi jotakin olennaista myös teoksen rakenteesta. On a Sunbeam rakentaa maailmaa, jossa queer-rakkaus ja valittu perhe eivät ole poikkeuksia, jotka tarvitsevat selityksen. Ne ovat tämän maailman normaali todellisuus. Lukijalta ei pyydetä lupaa tulla siihen maailmaan, eikä sitä rakenneta ensisijaisesti ulkopuolisen katseen kautta. Se voi olla vapauttavaa lukijalle, jolla on siihen oma kokemus ja samaistumisen mahdollisuus. Toiselle lukijalle se voi merkitä kokemusta siitä, että hän joutuu ensin opettelemaan uudenlaisen näkökulman ennen kuin voi löytää yhteyden tarinaan.
Ehkä varsinainen matka ei siksi kuljekaan vain planeetalta toiselle. Se kulkee myös lukijan ja teoksen välisen etäisyyden yli: menneisyydestä nykyhetkeen, muistosta tähän hetkeen ja yksinäisyydestä yhteyteen.
Menneisyys, joka matkustaa mukana
Mia elää kahdessa ajassa. Toisessa hän on nuori ja rakastuu Graceen sisäoppilaitoksessa. Toisessa hän on vanhempi ja työskentelee avaruusaluksen miehistössä, jonka tehtävänä on kunnostaa vanhoja rakennuksia. Nämä kaksi aikatasoa eivät kuitenkaan tunnu kahdelta erilliseltä tarinalta. Menneisyys tihkuu jatkuvasti nykyhetkeen, sillä jokin Mian elämässä jäi kesken.
Mia kantaa Gracea mukanaan, mutta ei vain muistona toisesta ihmisestä. Graceen on kiinnittynyt kokonainen kertomus: ensimmäinen rakkaus, menetetty tulevaisuus, nuoruus ja se ihminen, joka Mia itse silloin oli. Kun joku saa mielessämme näin suuren merkityksen, hänestä tulee helposti enemmän kuin ihminen. Hänestä tulee symboli.
Silloin emme enää välttämättä katso toista sellaisena kuin hän on, vaan sen kuvan läpi, jonka olemme hänestä muodostaneet. Samalla katsomme itseämme vanhan tarinan läpi: minä olen se, joka menetti, minä olen se, joka jäi yksin, minä olen se, jonka elämä olisi voinut mennä toisin.
On a Sunbeam kysyy hiljaisesti, tarvitseeko tämän tarinan olla lopullinen.
Rakkaus, joka ei tarvitse omistamista
Mian ja Gracen suhteessa on jotakin hyvin kaunista juuri siksi, että se on nuoren rakkauden kuvaus. Ensimmäinen rakkaus voi tuntua siltä kuin toinen ihminen olisi löytänyt jonkin oven meissä, jota emme tienneet olevan olemassakaan. Hänen kanssaan maailma näyttää suuremmalta ja samalla yksinkertaisemmalta.
Mutta juuri siksi ensimmäinen rakkaus voi olla myös haavoittuva paikka. Kun toinen ihminen alkaa merkitä kotia, turvallisuutta ja kokonaisuutta, hänen menettämisensä voi tuntua siltä kuin jotakin itsestä olisi viety pois. Rakkaus sekoittuu pelkoon: en pelkää vain sitä, että menetän sinut, vaan myös sitä, kuka olen ilman sinua.
Tässä On a Sunbeam koskettaa ajatusta, jonka mukaan voimme tehdä toisesta ihmisestä erityisen tavalla, joka tuntuu rakkaudelta mutta jonka alla on puutteen kokemus. Alamme ajatella, että juuri tämä ihminen voi antaa meille sen, mitä meiltä puuttuu.
Mian täytyy vähitellen oppia jotakin vaikeampaa kuin Gracen unohtaminen. Hänen on opittava rakastamaan ilman omistamista ja ilman ajatusta siitä, että toinen ihminen olisi hänen puuttuva puolikkaansa. Grace saa olla tärkeä ilman, että hänen täytyy olla Mian koko maailma.
Ehkä rakkauden kypsymisessä onkin tästä kyse: toinen ihminen saa jälleen olla kokonainen ihminen, ei oman eheytemme ehto.
Rauniot ja muistaminen
On vaikea kuvitella osuvampaa ammattia Mialle kuin vanhojen rakennusten kunnostaminen. Hän matkustaa avaruuden halki korjaamassa paikkoja, jotka aika on jättänyt taakseen, samalla kun hän yrittää ymmärtää omaa menneisyyttään. Rakennus toimii muistin kuvana.
Raunion voisi nähdä vain sen kautta, mitä se ei enää ole: se ei ole ehjä, se ei ole entisensä, jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Mutta sen voi nähdä myös toisin. Seinissä on historiaa, tilassa on jälkiä ihmisistä, ja rikkoutuminen ei tee siitä merkityksetöntä.
Sama pätee ihmiseen.
Paraneminen ei välttämättä tarkoita paluuta siihen, mitä olimme ennen säröä. Entisöity rakennus ei palaa ajattomaan täydellisyyteen, vaan sen historia jää osaksi sitä. Myös ihmisessä arvet voivat jäädä näkyviin ilman, että ne tekevät hänestä vähemmän arvokasta.
Mian työ ja hänen sisäinen matkansa ovatkin sama prosessi: hän oppii katsomaan raunioita toisin.
Ihme on toinen tapa nähdä
Tästä näkökulmasta On a Sunbeam voidaan lukea myös kertomuksena havaintotavan muuttumisesta. Ihme ei tarkoita, että menneisyys kirjoitettaisiin uusiksi tai että tapahtunut lakkaisi tapahtumasta. Se tarkoittaa, että tapahtuneen merkitys voi muuttua.
Mia ei voi tehdä tyhjäksi sitä, mitä Gracen ja hänen välillään tapahtui. Hän ei voi palata nuoruuteen ja tehdä kaikkea toisin. Mutta hän voi vähitellen lakata katsomasta menetystä todisteena siitä, että hänen elämänsä epäonnistui tai jäi pysyvästi vajaaksi.
Tapahtuma pysyy samana. Sen merkitys voi muuttua.
Silloin anteeksianto ei tarkoita välttämättä sitä, että joku toinen olisi tehnyt jotain, mikä pitäisi antaa anteeksi. Se voi tarkoittaa vapautumista omasta vanhasta tulkinnasta: siitä, että menneisyyden täytyy määrittää nykyisyys tai että menetys kertoo jotakin lopullista omasta arvosta ja tulevaisuudesta.
Mia lähtee etsimään Gracea, mutta hänen todellinen matkansa on myös menneisyyden vapauttamista.
Koti, joka rakennetaan yhdessä
Aktiksen miehistö on teoksen toinen suuri rakkaustarina. Mia liittyy ryhmään, josta muodostuu vähitellen perhe. Ei täydellinen eikä ongelmaton, vaan yhteisö, jossa ihmiset oppivat tuntemaan toisensa ja kantamaan toistensa painoa.
Koti ei ole pysyvä rakennus tai planeetta, jolle voidaan palata. Se syntyy siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan.
Tämä on erityisen kaunis ajatus maailmassa, jossa kaikki on liikkeessä. Avaruusalus jatkaa matkaansa, rakennukset rapistuvat ja ihmiset joutuvat lähtemään. Mikään ulkoinen paikka ei lupaa pysyvyyttä. Silti ihmiset voivat rakentaa toisilleen kodin.
Siksi rakkaus ei näyttäydy teoksessa vain romanttisena tunteena. Se on myös arjen tekoja: joku odottaa, auttaa, kuuntelee, antaa anteeksi ja jää viereen. Rakkaus on tila, jota ihmiset rakentavat yhdessä.
Mian maailma laajenee, kun yksi ihminen lakkaa olemasta hänen koko maailmansa. Grace säilyttää merkityksensä, mutta rinnalle tulee jotakin suurempaa: yhteisö, jossa kenenkään ei tarvitse olla toisen puuttuva puolikas.
Sama avaruus, toinen katse
Waldenin visuaalinen kerronta tekee tästä ajatuksesta erityisen voimakkaan. Hahmot voivat olla pieniä valtavien maisemien keskellä, kun taas pienissä huoneissa kahden ihmisen välinen läheisyys täyttää koko kuvan. Ympäristö ei ole vain tausta, vaan se heijastaa ihmisten välistä suhdetta.
Huone, jossa kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, voi tuntua kokonaiselta maailmalta. Kun suhde särkyy, sama huone voi näyttää tyhjältä. Seinät eivät ole muuttuneet. Merkitys on muuttunut.
Tämä antaa teokselle sen hiljaisen filosofisen ytimen: maailma ei aina tarvitse muuttua, jotta kokemuksemme siitä voisi muuttua. Menneisyys voi säilyä ennallaan ja silti lakata hallitsemasta nykyhetkeä.
Yksi auringonsäde
Teoksen nimi On a Sunbeam tuntuu tämän jälkeen lähes avaimelta koko tarinaan. Auringonsäde on pieni asia. Se ei poista kaikkea pimeyttä eikä täytä koko avaruutta. Se vain osuu johonkin ja tekee sen näkyväksi.
Mian matkan tärkein muutos ei ole siinä, että hän saisi menneisyytensä takaisin, vaan siinä, ettei hänen enää tarvitse saada sitä takaisin voidakseen olla kokonainen. Grace voi säilyttää merkityksensä ilman, että hän määrittää Mian tulevaisuuden. Menetys voi olla totta ilman, että siitä tulee kohtalo.
Ehkä juuri tässä kohtaa teos alkoi avautua minulle myös lukijana. En edelleenkään voinut astua täysin Mian ja Gracen rakkaustarinaan sisältäpäin, enkä kokenut olevani sen ilmeinen kohderyhmä. Mutta minun ei ehkä tarvinnutkaan. Ulkopuolisuuden tunne pakotti minut katsomaan teosta toisesta kulmasta ja kysymään, mitä tapahtuu, kun rakkaustarina ei peilaa omaa kokemusta mutta sen taustalla oleva kaipaus on silti tunnistettava.
Silloin On a Sunbeam ei näyttäytynyt minulle niinkään kertomuksena tietynlaisesta rakkaudesta kuin kertomuksena siitä, miten ihminen antaa menneisyydelle uuden merkityksen, vapautuu tarpeesta omistaa toista ja löytää yhteyden muualtakin kuin yhdestä suhteesta. Se on kertomus rakkaudesta, joka voi muuttua menettämisen jälkeenkin, ja katseesta, joka voi vähitellen nähdä saman maailman toisin.
Avaruus jää suureksi ja pimeäksi. Mutta siellä on myös valoa. Ehkä sitä ei tarvitse omistaa eikä edes kokonaan ymmärtää. Riittää, että sen huomaa.
1 thought on “Tillie Walden: On a Sunbeam”