Elämäni kissa Päälykäinen kulki rinnallani kaksitoista kaunista vuotta, ja vaikka hän lähti luotani tapaturmaisesti, hänen tarinansa ja tassunjälkensä säilyvät sydämessäni ikuisesti.
Olin haaveillut vuosia punaisesta kissasta. Koillis-Savossa ystäväni luona kohtasin punaisen nartun, Tofun ja kermanvalkoisen uroksen, Fetan. Siitä hetkestä tiesin, että jonakin päivänä heidän pennuistaan yksi olisi minun. Varasin kissani jo ennen kuin pennut olivat edes saaneet alkunsa. Lopulta syntyi kolme, ja joukossa se, josta tuli elämäni kissa.
Kun ystäväni kanssa hain hänet kotiin, sain kokea jotakin ennenkokematonta: en ollut koskaan nähnyt kissan ikävöivän emoaan niin kuin hän. Öisin kaikui jäätävä huuto, kunnes päätin ottaa hänet kainalooni päiväunille. Siitä hetkestä lähtien hän kiintyi minuun, ja sain ensimmäisen kissan, joka nukkui aina vieressäni.
Vuoden ikäisenä hän joutui koetukselle: pudotus kolmannesta kerroksesta katkaisi hänen oikean etujalkansa. Vain harvalla on niin arvokasta maatiaiskissaa kuin minulla. Kesä kului ravaten ortopedilla ja valvoen öitä, ettei hän yrittänyt riuhtoa kipsiään pois.
Kokeilimme yhdessä kaikenlaista. Agility jäi nopeasti taakse, sillä kilpailutilanteet eivät olleet hänen juttunsa. Sen sijaan naksutinkoulutuksesta tuli meille rakas yhteinen harrastus. Hän oppi hovikumarruksen, leikkimään leijonaa, menemään maahan, tunnistamaan vasemman ja oikean latinaksi sekä istumaan. Yksi elämäni hienoimmista hetkistä oli, kun hän oppi yläfemman. Pieni, mutta suunnattoman tärkeä voitto.
Meillä oli myös omia projekteja. Kaikki alkoi joulukalenterista, jossa kuvasin hänet erilaisissa pahvista tehdyissä jouluteemaisissa hahmoissa. Siitä syntyi perinne: teimme kuvia eri juhlien ja teemojen mukaan, ja hänestä tuli kuvissa aina yhtä ainutlaatuinen ja ilmeikäs malli.
Kaupungissa asuessamme meillä oli oma tapamme ulkoilla: rattailla kulkien. Se herätti varmasti hilpeyttä ohikulkijoissa, mutta meille se oli arkea. Hänellä oli myös monia eläinystäviä; neljä kissaa Selma, Sulo, Latte ja Leffe ja rakas äidin mäyräkoira Pietu, joka jo ehti edeltä kesällä eläinten taivaaseen.
Kerta toisensa jälkeen hän yllätti minut sillä, kuinka sopeutuvainen hän oli. Elämä toi suuria muutoksia, mutta hän kulki ne läpi kanssani rohkeasti, kuin tietäen, että yhdessä selviäisimme kaikesta.
Hän ei ollut vain punainen maatiaiskissa. Hän oli toiveiden täyttymys, uskollinen ystävä, lämmin kainalokaveri, kuvauksellinen projektikumppani ja ennen kaikkea elämäni kissa.
Kiitos, että sain kulkea kanssasi nämä vuodet.
1 thought on “Päälykäisen elämä & teot”