Lauantaina alkoi vihdoin kesälomani, ja samalla veli perheineen saapui viettämään päivää Helsinkiin. Olimme jo talvella puhuneet, että pitäisi käydä yhdessä Suomenlinnassa. Veli kertoi käyneensä siellä viimeksi ala-asteen luokkaretkellä, ja hänen vaimonsa ei ollut koskaan koko paikassa käynyt.
Liikkeelle lähtiessämme niskaamme osui pieni sadekuuro, eikä sää näyttänyt erityisen lupaavalta. Mutta siinä kohtaa tapahtui jotain erikoista. Kun pääsimme Suomenlinnaan, aurinko paistoi koko päivän ja ilma oli lämmin. Kun taas samaan aikaan Helsingin puolella oli riehunut täysi kaaosmyrsky ja vettä oli tulvinut joka puolella. Minä en edes nähnyt niitä kuuluisia tummia myrskypilviä Helsingin yllä. Suomenlinna tuntui elävän ihan omaa aurinkoista todellisuuttaan.
Saarelle päästyämme alku oli… no, sanotaanko vauhdikas. Kaikki halusivat eri asioita eri aikaan. Yksi olisi halunnut syödä heti, toinen kiertää nähtävyyksiä, kolmas etsiä leikkipuiston ja joku neljäs vain päästä eteenpäin. Stadin kundilta loppui nopeasti kärsivällisyys koko säätämiseen, ja hän ilmoitti ottavansa hetken omaa aikaa. Löysimme hänet myöhemmin kallioilta kaljan kanssa.
Sillä välin minä yritin ratkaista maailman tärkeintä kysymystä: missä syötäisiin eväät. Lopulta levittäydyimme leikkipuiston reunalle. Se vaikutti hyvältä idealta, ainakin siihen asti, kunnes Ukko olisi halunnut vain keinumaan. Eväät eivät kiinnostaneet lainkaan, ja siitä seurasi melkoiset raivarit.
Onneksi tilanteeseen tuli luonnollinen tauko. Stadin kundi löytyi lopulta sukellusvene Vesikon luota, veli kävi tyttöjen kanssa tutustumassa sukellusveneeseen, ja Ukko nukahti viimein vauhdikkaiden tapahtumien jälkeen päiväunille. Tunnelma rauhoittui kertaheitolla.
Päivän aikana keskityimme kulkemaan sinistä reittiä pitkin. Matkan varrella tuli vastaan lyhyt pimeä tunnelinpätkä, joka oli minusta yllättävän jännittävä. Stadin kundi vain naureskeli, ettei se ollut mitään. Hänen mukaansa he seikkailivat lapsena paljon pidemmissä tunneleissa ja sokkeloissa, joihin ei nykyään enää pääse kukaan. Voin hyvin uskoa, että niissä olisi ollut oma tunnelmansa, ehkä jopa vähän liikaakin minun makuun.
Retken loppupuolella veli perheineen suuntasi ravintolaan syömään, kun taas me löysimme ryteikön keskeltä oikein rauhallisen odottelupaikan. Siinä sitten kirjaimellisesti vedin puskaviinit. Välillä parhaat terassit eivät tarvitse pöytiä tai tarjoilijoita. Riittää, että löytyy sopiva kanto ja vähän omaa rauhaa.
Kaikkein eniten naurattaa ehkä se, ettei serkku oikein innostunut koko Suomenlinnasta. Hänen mielestään olisi ollut paljon hienompaa viettää päivä meidän talon kattoterassilla ja Turun linna oli paljon parempi. Stadin kundin mielestä taas Turun linna on “ihan pikkuinen tönö” verrattuna Suomenlinnaan.
Ehkä serkku osaa arvostaa Suomenlinnaa enemmän muutaman vuoden päästä, kun koulussa alkaa historian opiskelu ja paikan merkitys avautuu ihan eri tavalla. Minusta Suomenlinna on joka tapauksessa aina yhtä kaunis. Vaikka päivä alkoi pienellä sateella ja mantereella riehui myrsky, me saimme viettää aurinkoisen kesäpäivän upeissa maisemissa.
