Ranskalaiset tekijät Lewis Trondheim ja Stéphane Oiry rakentavat lähtökohdan, joka kuulostaa noirilta: Lontoossa asuva nuori nainen ajautuu rikollisen apulaiseksi. Mutta jo muutaman sivun jälkeen käy ilmi, ettei kyse ole rikoksesta. Kyse on identiteetistä tai tarkemmin sen puutteesta.
Maggy ei ole epäonninen eikä traaginen. Hän on epämääräinen. Hän ei ajaudu vaikeuksiin, koska haluaisi jotain, vaan koska ei oikein halua mitään. Hänen suurin tavoitteensa ei ole ratkaista mysteeriä vaan selvitä keskusteluista ilman, että nolostuu. Juuri siksi sarjakuva tuntuu poikkeuksellisen todelta.
Useimmat tarinat kertovat ihmisistä, jotka toimivat. Tämä kertoo ihmisestä, joka reagoi hieman myöhässä omaan elämäänsä.
Teoksen nerokkuus on siinä, että rikosjuoni toimii pelkkänä tukirankana. Tapahtumat voisivat olla dramaattisia, mutta ne eivät koskaan tunnu siltä. Kukaan ei uhkaa Maggya varsinaisesti, silti hän käyttäytyy kuin olisi jo valmiiksi syyllinen. Hän pyytää anteeksi olemassaoloaan.
Dialogi koostuu arkipäiväisistä lauseista, joiden merkitys ei ole siinä mitä sanotaan, vaan siinä mitä vältellään. Hahmot eivät valehtele toisilleen. He eivät vain kohtaa toisiaan.
Sarjakuvan todellinen jännite ei ole vaarassa vaan sosiaalisessa epämukavuudessa. Lukija tunnistaa tilanteet: väärin ajoitetut vastaukset, liian pitkät tauot, väärin tulkitut ilmeet. Pieniä hetkiä, joissa ihminen tuntee olevansa liikaa tai liian vähän.
Oiryn piirtämä Lontoo on kiinnostava: ei maamerkkejä, ei turistipostikortteja. Kahviloita, asuntoja, kulmia. Paikkoja joissa ollaan, mutta ei kohdata. Kaupunki ei ole vihamielinen. Se on välinpitämätön. Ja juuri se tekee siitä raskaan.
Maggy ei törmää pahaan maailmaan. Hän törmää maailmaan, joka ei huomaa häntä tarpeeksi jotta hän voisi edes kapinoida.
Maggy ei oikeastaan halua rikollista elämää eikä rahaa. Hän haluaa roolin, jonkin tavan olla määritelty. Hän tarvitsee toisia ihmisiä peiliksi, mutta ei uskalla kohdata heitä sellaisina kuin he ovat, vaan sellaisina kuin pelkää heidän olevan. Siksi hän reagoi tilanteisiin ennen kuin ne tapahtuvat. Hän kohtaa omat tulkintansa, ei todellisuutta.
Hän elää uhritietoisuudessa: kokee maailman määräävän kokemuksensa, eikä huomaa itse osallistuvansa siihen jatkuvasti. Tästä syntyy sarjakuvan outo tunnelma; mikään ei ole varsinaisesti uhkaavaa, mutta kaikki tuntuu väärältä.
Maggy ei tuhoudu eikä pelastu. Hän jää kesken.
Ja juuri siinä piilee teoksen suru: elämä ei mene rikki, vaan ohi. Ei siksi että se olisi julma, vaan koska siihen ei täysin osallistuta.
Usein fiktion tragedia syntyy menetyksestä. Tässä tragedia syntyy osallistumattomuudesta.
Hymyile vähän, Maggy ei kerro rikoksesta eikä mysteeristä. Se kertoo hetkestä ennen kuin ihminen alkaa todella olla olemassa omassa elämässään ja siitä, kuinka pitkä tuo hetki voi olla.
