On olemassa televisiosarjoja ja elokuvia, joita en oikeastaan katso enää varsinaisessa merkityksessä, vaan joihin palaan. Ylpeys ja ennakkoluulo (1995) on minulle yksi sellainen. Olen nähnyt sen useaan kertaan, tiedän jokaisen katseen, jokaisen Darcy’n pidättyneen kumarruksen ja Elizabethin hienovaraisen hymähdyksen. Ja silti tai ehkä juuri siksi joulun aikaan huomaan taas aloittavani alusta.
Minulle Ylpeys ja ennakkoluulo edustaa aikaa, johon palaan. Se ei kerro vain tarinaa, vaan palauttaa minut tilaan, jossa maailma oli hetken hitaampi, selkeämpi tai ainakin kuviteltavissa sellaiseksi. Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole joulusarja, mutta se kuuluu jouluun samalla tavoin kuin hiljaisuus, kynttilänvalo ja tunne siitä, että kaikkea ei tarvitse ratkaista nyt.
Tätä sarjaa voisi katsoa luokkakuvauksena, romantiikkana tai tapakulttuurin museona. Mutta vuosi vuodelta huomaan katsovani sitä yhä enemmän mielen liikkeenä. Ego tarvitsee tarinoita: minä olen oikeassa, toinen väärässä; minä olen loukattu, toinen syyllinen. Juuri näistä tarinoista Ylpeys ja ennakkoluulo rakentuu ja juuri niistä se vähitellen purkautuu.
Elizabeth Bennet on älykäs, lämmin ja moraalisesti hereillä. Silti hänen katseensa on aluksi terävä kuin veitsi. Darcy taas on pidättyväinen, kömpelö ja näennäisesti ylimielinen, mutta hänen erillisyytensä on ennen kaikkea pelkoa. Molemmat näkevät, mutta eivät vielä ymmärrä. He katsovat egon silmin.
Jouluna sarjan katsominen tuntuu erilaiselta kuin muulloin. Ehkä siksi, että joulussa itsessään on ajatus tauosta, sovinnosta, siitä että vanha vuosi saa jäädä. Kun olen nähnyt sarjan useaan kertaan, jännite ei enää ole juonessa vaan havainnossa. Huomaan uusia asioita: Darcy’n vaikenemisen lempeyden, Elizabethin oivalluksen kivun, ne hetket jolloin kumpikaan ei puolusta itseään.
Tarina ei huuda muutosta, vaan kuiskaa sen. Se muistuttaa, ettei rakkaus synny täydellisyydestä, vaan halusta luopua tuomitsemisesta. Siksi tämä tarina kestää katsomista yhä uudelleen. Ehkä juuri siksi palaan tähän sarjaan jouluisin. Ei nostalgian vuoksi, vaan harjoituksena. Harjoituksena katsoa ihmisiä, myös itseäni, hieman lempeämmin, hieman hitaammin.
Ja jouluna, kun maailma muuten tuntuu vaativan iloa, päätöksiä ja merkityksiä, on lohdullista palata tarinaan, joka muistuttaa: joskus suurin ihme on se, että lakkaamme olemasta varmoja.
