Pi on Darren Aronofskyn esikoisohjaus, intensiivinen mustavalkoinen psykologinen draama matemaatikko Max Cohenista, joka uskoo universumin, ja jopa pörssimarkkinoiden, noudattavan yhtä salattua numeerista kaavaa. Hänen pakkomielteinen etsintänsä vetää puoleensa sekä rahan että uskonnollisen mystiikan edustajia, mutta samalla todellisuus alkaa hajota hänen ympärillään: tieto lupaa järjestystä, mutta tuo mukanaan pelon, vainoharhan ja kysymyksen siitä, kestääkö ihminen lopullista vastausta.
Darren Aronofskyn Pi paljastaa oireen. Se ei kuvaa matemaatikko Max Cohenia niinkään henkilönä kuin aikakautena: 1900-luvun lopun järjen viimeisenä romantikkona. Miehenä, joka vielä uskoi, että kaaos on vain ratkaisematon yhtälö.
Elokuvassa sykkii epätoivoinen modernin ihmisen toivo: jos maailma tuntuu hallitsemattomalta, mittaa se. Laske se. Tee siitä numero.
Max ei oikeastaan halua tietää osakekursseja tai mystistä nimeä Jumalalle. Hän haluaa lopettaa pelkäämisen. Ja juuri siksi hänen matkansa on alusta asti tuhoon tuomittu.
Elokuvan mustavalkoinen kuva ei ole tyylikeino vaan ontologia: maailma on jo muuttunut abstraktioksi. New York ei ole kaupunki, vaan kohina. Ihmiset eivät ole ihmisiä, vaan häiriöitä datassa. Kamera ei tarkkaile, vaan se hakkaa, tunkeutuu, pakottaa katsojan kokemaan päänsäryn. Tämä on tiedon estetiikkaa ilman viisautta.
Pi on modernin järjen tragedia: ihminen, joka etsii absoluuttista järjestystä maailmasta, joka ei ole tarkoitettu järjestettäväksi. Kaavan löytyminen ei toisi rauhaa, koska rauha ei ole koskaan ollut tiedon seuraus. Se on ollut luopumisen seuraus ja juuri siitä Max kieltäytyy koko elokuvan ajan.
Mutta ehkäpä ongelma ei ole se, ettemme ymmärrä maailmaa tarpeeksi hyvin, vaan se, että luulemme maailman olevan ratkaistava ongelma. Ego tarvitsee selityksen, koska selitys antaa hallinnan tunteen. Mutta hallinta on vain pelon muoto, joka esittää järkeä.
Max tekee juuri sen, mikä on egon korkein muoto: hän ei hae nautintoa tai valtaa, vaan varmuutta. Hän haluaa kohdata todellisuuden ilman epävarmuutta. Toisin sanoen hän haluaa maailman, jossa ei tarvitse luottaa. Siksi hänen jokainen löytönsä lisää ahdistusta.
Kun järjestys kasvaa, rauha vähenee.
Tämä on elokuvan hiljainen paradoksi: mitä lähemmäs Max pääsee totuutta, sitä mahdottomammaksi elämä käy. Hän ei murru siksi, että todellisuus olisi liikaa, vaan siksi, että hänen käsityksensä todellisuudesta on liian kapea. Hän etsii lopullista vastausta kysymykseen, joka itsessään on väärä.
Lopun teko, väkivaltainen, lähes ruumiillinen luopuminen älyllisestä pakosta, voidaan nähdä epätoivona. Mutta toisesta kulmasta se muistuttaa ihmettä. Ei siksi, että hän saavuttaisi valaistumisen, vaan siksi, että hän lakkaa puolustamasta itseään maailmaa vastaan.
Viimeisessä kohtauksessa tapahtuu jotakin poikkeuksellista: Max ei tiedä vastausta yksinkertaiseen laskuun. Ja ensimmäistä kertaa hän ei kärsi siitä. Tämä hetki on elokuvan ainoa rauhallinen kuva.
Siinä kohtaa Pi lakkaa olemasta kertomus matematiikasta ja muuttuu kertomukseksi uskosta. Ei uskosta Jumalaan tai tieteeseen, vaan uskosta siihen, että olemassaolon ei tarvitse olla ratkaistavissa ollakseen siedettävä.
Ehkä modernin ihmisen tragedia ei ole tietämättömyys vaan pakko tietää. Ja ehkä hulluus ei ala siitä, että näemme kaaoksen, vaan siitä, että emme suostu elämään sen kanssa. Maailma ei muutu ymmärrettäväksi. Mutta siitä tulee kevyempi.
