Tasan kymmenen vuotta sitten vietin elämäni paskinta uudenvuotta. Muistan sen hetken, kun vuosi vaihtui ja saman tien aloin odottaa, milloin se uusi vuosi olisi jo ohi. Olin niin loppu, että tulevaisuus tuntui vain pitkältä ja raskaaltä pakolliselta väliltä. Tuolloin en olisi ikinä uskonut, että löytäisin itseni kymmenen vuotta myöhemmin Helsingistä, mukavan miehen viereltä ja kahden lapsen kanssa. En edes osannut kuvitella sellaista elämää itselleni.
Tänä uudenvuoden aattona päivä kului paljon arkisemmin. Minulla oli vielä töitä, ja vasta kotiin päästyäni aloin valmistella uudenvuoden herkkuja. Tein lehtitaikina-tofuleivoksia ja hyödynsin joululta jääneet vege-kinkut Vöner-pastasalaatiksi. Ei mitään suurta tai erityistä, mutta juuri sopivaa mekäläiselle.
Itse vuoden vaihtuminen oli… no, aika pateettinen. Simahdin sohvalle ja olisin nukkunut koko vaihdoksen ohi, ellei Stadin kundi olisi tullut herättämään. Sitten alkoi Lullan kiukuttelu: hän olisi halunnut katsoa vain Pipsa Possua, kun taas minä olisin halunnut jorata KAJ’n tahtiin ja teeskennellä hetken olevani vielä nuori ja energinen. Lopulta Stadin kundi ja Ukko menivät parvekkeelle katsomaan ilotulitusta. Eipä sieltä paljon mitään näkynyt. Olisi varmasti näkynyt enemmän, jos olisimme jaksaneet raahautua kattoterassille, mutta sekään ei tuntunut sen arvoiselta.
Minulla ei oikeastaan ole uudenvuoden lupauksia. Nykyään jopa vihaan termiä ”itsensä kehittäminen”. Se kuulostaa suorittamiselta ja jatkuvalta riittämättömyydeltä. Ajattelin silti ryhdistäytyä sen verran, että saisin vihdoin paperikuvat albumeihin ajantasalle. Ja kun pääsin edellisenä vuonna somesta eroon, voisin tänä vuonna yrittää vähentää television katsomista. Sen sijaan, että toljottaisin turhaa telkkaria, voisin käyttää sen ajan sarjakuvien lukemiseen eli siihen, mikä oikeasti tuo iloa.
Kun kymmenen vuotta sitten päätin lopulta luovuttaa ja antaa periksi, se tuntui epäonnistumiselta. Jälkikäteen tiedän, että se oli elämäni paras päätös. Kun katson näitä kuluneita kymmentä vuotta, juuri tuosta päätöksestä elämäni alkoi rullaamaan eteenpäin. Kenties kissani Päälykäisen ja 14-vuotiaan Macin kuolema olivat viimeisiä siteitä edelliseen elämääni. Kahleita, joista oli pakko päästää irti.
Nyt tuntuu siltä, että vuosi 2026 voisi olla uuden aikakauden alku. Ei räjähdysmäinen tai suurieleinen, vaan hiljainen ja lempeä. Sellainen, jossa ei tarvitse todistaa mitään kenellekään, ei edes itselleen.
