The Sound of Music (1965) on Robert Wisen ohjaama amerikkalainen musikaalielokuva, joka perustuu Maria von Trappin muistelmiin ja Broadway-musikaaliin. Elokuva sijoittuu 1930-luvun Itävaltaan juuri ennen natsi-Saksan miehitystä. Tarina seuraa nuorta noviisia Mariaa, joka lähetetään kotiopettajaksi leskikapteeni Georg von Trappin seitsemälle lapselle. Musiikin, leikin ja läsnäolon kautta Maria tuo perheeseen ilon ja yhteyden, jotka ovat kadonneet äidin kuoleman ja kapteenin ankaran kurin myötä. Samalla elokuva kuvaa perheen moraalista valintaa natsismin noustessa heidän ympärillään.
The Sound of Music on elokuva, jota on helppo pitää liian puhtaana, liian kauniina, liian vilpittömänä. Ehkä juuri siksi se on säilynyt. Ehkä ihmiset palaavat Sound of Music pariin siksi, että se muistaa puolestamme maailman, jossa pelkoa ei vielä pidetty välttämättömänä.
Robert Wisen kamera liukuu Alppien yli kuin ajatus, joka ei vielä ole valinnut puolta. Maisema ei ole Itävaltaa vaan mielen tila: avara, jakamaton, vielä nimeämätön. Tämä on hetki ennen egon selityksiä, ennen kuin maailma jaetaan uhkiin ja turvaan.
Maria ilmestyy tähän maisemaan kuin elokuvahistorian muisti itse. Hän ei ole psykologinen hahmo vaan liike, ääni, hengitys kuin sukua mykkäelokuvan viattomuudelle. Maria ei taistele järjestystä vastaan, mutta ei myöskään suostu pelkäämään. Hän toimii kuin mieli, joka on valmis kuulemaan toisen äänen kuin kontrollin.
Kapteeni von Trapp on historian ruumiillistuma. Hänen maailmansa on rakennettu säännöistä, koska tunne on kerran vienyt liikaa. Pilli, jolla hän kutsuu lapsia, on egon ääni: tehokas, kylmä, etäinen. Hän uskoo pelon olevan suojelua. Mutta kun kapteeni alkaa laulaa, hän luopuu puolustuksesta.
Lapset ovat jaetun mielen kuva. He muistavat vielä ilon, mutta ovat oppineet varomaan. Maria ei opeta heille laulua, vaan luvan. Luvan olla virheellisiä, äänekkäitä, eläviä. Se onnsiirtymä pelosta rakkauteen ilman saarnaa.
Natsit jäävät elokuvassa etäisiksi, melkein epäelokuvamaisiksi kuin Hollywood ei olisi kyennyt katsomaan pahaa suoraan. Mutta ehkä tässä on toinen totuus: Sound of Music ymmärtää, että todellinen taistelu ei ole ulkoinen. Vihollinen onkin aina ajatus, ei ihminen. Perhe ei voita mitään. He vain kieltäytyvät ajattelemasta pelon ehdoilla.
Elokuvan lopussa ei ole fanfaaria, vain liike vuorten yli. Se on studioajan viimeinen ele: usko siihen, että elokuva voi vielä lohduttaa. Ehkä The Sound of Music ei ole elokuva maailmasta sellaisena kuin se on, vaan maailmasta sellaisena kuin se voisi olla, jos lakkaisimme vaatimasta siltä jatkuvaa puolustautumista. Se on laulu, joka ei yritä voittaa pelkoa vain ylittää sen.
