A Merry Little EX-mas on Steve Carr ohjaama lämminhenkinen ja kepeän humoristinen jouluelokuva, jossa menneisyys ja nykyhetki joutuvat törmäyskurssille, kun Kate (Alicia Silverstone) luopui urastaan muuttaakseen pieneen kotikaupunkiin miehensä perässä, mutta nyt etäisyys, työvelvollisuudet ja arki ajavat heidät eroon. He sopivat viettävänsä yhden viimeisen joulun yhdessä ennen lopullista eroa. Tarina seuraa sitä, mitä tapahtuu, kun vanhat tunteet ja käsittelemättömät väärinkäsitykset nousevat pintaan juuri silloin, kun kaiken pitäisi olla täydellistä.
Visuaalisuuden ja kausi-ilmeensä puolesta elokuva onnistuu: lumikylä, joulukoristeet ja joulutunnelma tekevät tehtävänsä näyttäen niin kutsuvalta joulu-rom-comilta kuin tämän tyyliset elokuvat nykyään ovat.
Tähän elokuvaan valo osuu joulun kautta, mutta jouluna ei tässä tarinassa synny pelkkiä lahjapaketteja. Syntyy myös mahdollisuus uuteen katsomiseen. Elokuvan asetelma on yksinkertainen: tuleva ex-pari haluaa viettää vielä viimeisen kerran yhdessä perheenä. Se on komediallinen lähtökohta, mutta kuten usein komediassa, nauru piilottaa kerroksia.
Ego rakastaa tällaista draamaa. Mitä enemmän syyttelyä, väärinkäsityksiä ja tunteiden pakkautumista, sitä parempi. Ihminen saa pelata tutun käsikirjoituksen läpi ja sanoa: “Tätä minä olen.” Kohtaaminen tulevan ex-kumppanin kanssa ei ole vain ihmissuhdekohtaaminen; se on ikkuna siihen, mitä sisällämme on vielä selvittämättä.
Valo ei synny ajassa vaan mielessä. Se ei tule ulkoisista koristeista vaan siitä, että olemme valmiita katsomaan varjoja ilman pelkoa. A Merry Little EX-mas antaa tähän pienen oppitunnin: joulun lämpö toimii peilinä, joka paljastaa käsittelemättömät tunteet, mutta samalla tarjoaa niille lempeän kehikon.
Elokuvan alkuasetelma on erittäin erityinen suhde ja ehdollinen suhde: suhteessa on kipua, tarvetta, odotuksia ja pettymyksiä. Jokainen repliikki on kuin yritys todistaa, että toinen oli väärässä ja että minä itse olin oikeassa. Mutta hiljalleen, usein komiikan ja arkisen sattuman kautta, ihmisten väliin avautuu jotain uutta: halukkuus nähdä toinen ilman menneen painolastia.
Minusta elokuvan idea on kunnianhimoinen siinä, että se yrittää tuoda modernin, hieman synkemmän ja realistisemman näkökulman joulukomediaan: avioliitto voi hajota, unelmat voi kuolla, ja joulu ei aina ole ihanaa. Se yrittää muistuttaa, että ihmiset muuttuvat, prioriteetit muuttuvat ja että joskus “joulun taika” on kompromisseissa ja arjen ymmärryksessä.
Mutta se sortuu liian usein siihen, mitä se on lupautunut välttelemään: pintaan viskattuun kliseeseen, tilanteiden liioitteluun ja helppoihin onnellisiin loppuihin. Sellaisiin joissa konfliktit ratkeavat juustolla ja hyväntuulisella joulun riemulla. Se jättää monia kysymyksiä vaille vastausta, ja antaa illuusion, että oikeat ratkaisut löytyvät yhden yön aikaa ja kynttilänvalossa.
Tämä on harmi, koska jos olisin käsikirjoittaja, olisin halunnut antaa hahmoille tilaa hengittää, prosessoida, tehdä virheitä, kasvamista ja ehkä jättää loppu avoimeksi tai realistisemmaksi. Nyt lopputulos on enemmän “jouluisen romanttinen satu” kuin kertomus oikeasta elämästä.
Mutta jos elokuvasta sanon jotain hyvää, siitä löytyy valon ja varjon dialogi, jossa joulun hiljainen lupaus toteutuu, että ihminen voi nähdä toisen ja itsensä hieman lempeämmin kuin ennen.
