Priscilla, aavikon kuningatar (1994) on australialainen road movie -komedia, jonka ohjasi Stephan Elliott. Elokuva kertoo kolmesta drag-esiintyjästä: Tickistä (Hugo Weaving), Adamista/Feliciasta (Guy Pearce) ja Bernadettesta (Terence Stamp), jotka matkustavat vanhalla bussilla nimeltä Priscilla Sydneyltä Alice Springsiin esiintymiskeikalle. Matkan aikana he kohtaavat sekä suvaitsemattomuutta että yllättävää ystävällisyyttä, ja samalla heidän oma ystävyytensä syvenee.
Elokuva, joka näyttää kolmen drag-esiintyjän road movien halki Australian karun sydämen, on ensisilmäyksellä kepeä spektaakkeli, glitterin ja diskomusiikin ilotulitus. Mutta juuri siinä piilee sen syvyys: se on tarina, jossa ihmisen kaipuu tulla hyväksytyksi asettuu karua maisemaa vasten.
Australian autiomaa, loputtoman horisontin näyttämö, on kuin elämä itse: tyhjyys, johon voi projisoida mitä tahansa. Sen halki kulkevat ihmiset, jotka ovat jo yhteiskunnan syrjään sysättyjä. He eivät etsi rikkauksia tai mainetta, vaan jotakin paljon yksinkertaisempaa, oikeutta olla olemassa omana itsenään.
Priscilla liittyy pitkään elokuvan perinteeseen, jossa reuna-alueiden kulkijat tekevät näkyväksi jotain olennaista koko yhteiskunnasta. Kuten Chaplinin kulkuri, kuten Fellinin sirkustaiteilijat, nämä drag-kuningattaret tuovat mukanaan ilon, liioittelun ja runouden, jotka paljastavat maailman harmauden ja ahdasmielisyyden. Heidän esiintymisensä on sekä naamio että totuus: lavaste, joka paljastaa enemmän kuin kätkee.
Elokuvan komedia ja spektaakkeli kääntyvät näin traagiseksi runoudeksi. Kohtaamiset maaseudun asukkaiden kanssa heijastavat ihmisen kykyä sekä halveksuntaan että yllättävään myötätuntoon. Jokainen pysähdys autiomaassa on kuin välähdys koko ihmiskunnasta: ennakkoluulot, pelot, mutta myös kyky katsoa toista silmiin ja nähdä hänet ilman vihaa.
Erityisen kaunis on loppu, jossa Tickin poika hyväksyy isänsä ilman ehtoja. Tick pelkää tuomiota, mutta poika katsoo isäänsä ilman menneisyyden painolastia. Elokuva ei pääty suureen voittoon tai tappioon, vaan siihen, että joku näkee toisen ihmisen sellaisena kuin hän on.
Priscilla, aavikon kuningatar on värikäs kulttielokuva ja se on myös laulu ihmisyydelle, joka haluaa tulla näkyväksi ja rakastetuksi. Priscilla näyttää, että vaikka maailma projisoi pelkoa, vihaa ja syrjintää, meillä on aina mahdollisuus valita toisin: valita rakkaus, hyväksyntä ja anteeksianto. Tärkeintä ei ole ulkoinen menestys vaan sisäinen muutos: kyky nähdä itsensä ja toiset rakkauden silmin. Karu maisema ja karnevalistinen ilo kietoutuvat yhteen. Siinä on surun ja riemun kaksoisvalotus, joka tekee siitä ajattoman.
