On olemassa kirjoja, jotka kuluvat puhki. Sellaisia, joita luetaan ilta toisensa jälkeen, uudestaan ja uudestaan, kunnes sivut alkavat repsottaa, kuvat haalistuvat ja lopulta koko teos on niin kovassa kunnossa, ettei sitä enää oikein voi lukea. Meillä tällainen kirja oli Emppu ja maatilan eläimet. Camilla Reidin kirjoittamana, kuvittanut Nicola Slater, suomentanut Anne Luukkanen.
Jo ensisilmäyksellä Emppu hurmasi. Pieni nalle hahmona oli niin ihana, että taaperona Lulla ei tyytynyt pelkkään katseluun; hän suukotteli Empun kuvaa sydämensä kyllyydestä. Se kertoo jotain siitä, kuinka voimakkaan tunnesiteen pieni lapsi voi kirjan kautta saada.
Ääninapit kuvien ja tarinan rinnalla tekivät siitä todellisen elämyskirjan. Eläinten äänet ja maatilan tunnelma heräsivät eloon painalluksella. Ensimmäisenä hajosi tietenkin se kaikkein hauskin ääni “plops” ja “plumps”, kun Empun saapas jäi kiinni mutaan. Sitä kuunneltiin niin monta kertaa putkeen, että ei ihme, että nappi antautui ennen muita.
Nyt myöhemmin kirja on jäänyt hyllyyn lukukelvottomana reliikkinä. Sivut ovat kuluneet ja painikkeet eivät enää toimi, mutta siihen liittyy paljon lämpimiä muistoja. Meidän lapselle Emppu oli enemmän kuin kuvakirjan hahmo. Se oli ystävä, jonka kanssa hän nauroi, jännitti ja eli mukana maatilan pienissä seikkailuissa.
Emppu ja maatilan eläimet on erinomainen esimerkki siitä, miten vuorovaikutteinen lastenkirja voi tukea lapsen sanavarastoa, eläintuntemusta ja myös tunnekokemuksia. Mutta ennen kaikkea se voi tarjota yhteisiä hetkiä ja tehdä lukemisesta rakastetun rutiinin.
