On olemassa kirjoja, jotka eivät ole vain kirjoja. Ne ovat lapsuuden ääniä, kuvia ja tunnelmia, jotka palaavat vuosikymmenten takaa kuin omasta sisäisestä muistialbumista. Minulle yksi sellainen on Pirkko Koskimiehen Pupu Tupuna.
Lapsena Pupu Tupuna -kirjat olivat suuria suosikkejani. Niissä oli jotakin samaan aikaan hauskaa, tuttua ja turvallista: pupu, joka kompuroi arjen keskellä mutta oppi aina jotain uutta. Muistan elävästi, kuinka isäni luki niitä minulle iltasaduksi. Pitkän työpäivän jälkeen hän saattoi turhautua, kun teksti tuntui jatkuvan ja jatkuvan, ja yritti salaa hypätä sivuja yli. Mutta minä olin armoton kuulija, sillä osasin kirjat ulkoa ja pysäytin hänet heti huomatessani huijausyrityksen. Ja niin hänen oli tyytyminen lukea jokaisen sivun jokainen sana.
Nyt kun luen samoja kirjoja Lullalle, huomaan palaavani niihin hetkiin. Erityisesti kuvat herättävät muistoja, joita en tiennyt kantavani. Älähtelen vähän väliä:
— Muistan tämän kuvan!
Yhtäkkiä olen taas pieni lapsi, peiton alla, kuuntelemassa tarinaa. Ja samalla olen vanhempi, joka näkee oman tyttärensä nauravan samoille kommelluksille kuin minä aikoinani.
Pirkko Koskimiehen luoma Pupu Tupuna on ollut osa suomalaista lapsuutta jo 1970-luvulta lähtien. Tarinoissa käsitellään arjen taitoja, kuten pukeutumista, siivoamista ja ystävyyttä. Vaikka Pupu Tupuna eksyy tai joutuu pulaan, kaikki päättyy aina hyvin. Koskimiehen lämminhenkiset kuvat kuljettavat tarinaa ja antavat lapselle mahdollisuuden seurata tapahtumia myös ilman lukutaitoa. Kirjojen viehätys perustuu mielestäni siihen, että tarinat eivät ole suuria seikkailuja, vaan pieniä arjen oppitunteja. Juuri se tekee niistä ajattomia.
Kun nyt luen Pupu Tupunaa Lullalle, huomaan kirjan toimivan aivan kuten ennenkin. Sadun lisäksi se on sukupolvien ketju: minun lapsuuteni, isäni kärsivällisyys ja kiroilut, ja nyt oma tyttäreni, joka odottaa iltasadun jatkoa. Se on sukupolvien yhteinen kieli, joka muistuttaa, että lapsuus on aina läsnä, kun avaa kirjan ja alkaa lukea.
