Ruotsalainen satiiri kertoo nykytaiteen museon kuraattorista Christianista, jonka elämä alkaa hajota hallitsemattomasti, kun hänen puhelimensa varastetaan ja museon uutta installaatiota, The Squarea, ympäröivät skandaalit karkaavat käsistä. Elokuva tutkii ironian ja vakavuuden rajamailla moraalia, vastuuta ja solidaarisuutta: mitä tapahtuu, kun julistetut ihanteet eivät toteudu käytännön elämässä?
Östlundin The Square on tarina neliöstä, valolla rajatusta tilasta, mutta todellisuudessa tarina ihmisestä, joka on unohtanut neliön sisällön. Christian, kuraattori ja urbaani herrasmies, on kuin antiikin tragedian sankari: tietämätön omasta sokeudestaan, joka ei ole kreikkalainen kohtalo vaan moderni itsekeskeisyys. Christianin hahmo pyrkii suojelemaan omaa imagoa hinnalla millä hyvänsä. Hän välttelee vastuuta, manipuloi ja ylläpitää roolia “hyvänä ihmisenä” ilman sisäistä yhteyttä rakkauteen.
Kun Christian väärin perustein syyttää poikaa ja tämä pyytää oikaisua näemme projisoinnin toiminnassa. Poika on Christianin mielen syyllisyyden heijastus. Christian yrittää sysätä oman virheen toisen niskoille, jotta ei tarvitsisi kohdata sitä itsessä.
Tuo “The Square” on kuin mielen tila, jossa luovumme tuomitsemisesta. Siellä ei ole eroa “minun” ja “sinun” välillä, vain rakkaus. Ironisesti elokuvassa vain kukaan ei oikeasti elä tämän periaatteen mukaan. Neliö jää pelkäksi fyysiseksi installaatioksi.
Oleg ja pelon koreografia, jossa performanssiartisti Oleg muuttuu apinaksi, osoittaa kuinka hieno käytös murtuu ensimmäisen vaaran edessä ja moderni ihminen putoaa hetkessä omasta julkisivustaan.
Kerjäläiset taideinstituution portailla eivät ole sivuhenkilöitä vaan historian pitkä kaari: vaeltavat romanit, pakolaiset, 30-luvun laman työttömät. He ovat aina ne, jotka kantavat yhteiskunnan häpeän ja unohtamisen taakkaa. The Squaressa he eivät pääse neliön sisään, mikä on lopullinen irvikuva sen alkuperäisestä tarkoituksesta. Kerjäläiset ja maahanmuuttajat ovat jatkuva peili, jota Christian ja muut välttelevät.
The Square on tragikoominen balladi nyky-Euroopasta: satiiri, joka ei naura kovaäänisesti vaan hymyilee surullisesti. Östlundin kamera on kuin vanhan ajan dokumentaristin: se katsoo ihmistä kaukaa, mutta ei koskaan täysin päästä irti toivosta, että tämä vielä löytäisi tiensä takaisin neliön sisälle.
Östlund tökkii meitä pitkällä terävällä piikillä, mutta silti samalla voimme nauraa hiljaa elämän hölmöydelle. Vaikka Östlundin Triangle of Sadnessin risteylyosuus on suorastaan legendaarinen mielestäni The Square kerronnallisena kokonaisuutena on paljon ehjempi.
