Amy Sherman-Palladinon Gilmore Girls (2000–2007) on sarja äidistä ja tyttärestä, elämästä pikkukaupungissa ja nopeatempoisesta dialogista, jonka lempeä ulkokuori kätkee alleen merkittävämmän panoraaman amerikkalaisesta unelmasta kuin miltä ensikatsomalta vaikuttaa.
Lorelai ja Rory Gilmore, nuo sarjan keskipisteet, ovat samaan aikaan modernin naiskuvan airuita ja vanhan ajan screwball-komedian reinkarnaatioita. Heidän nopeat sananvaihtonsa luovat jonkinlaista audiovisuaalista jazzia, jonka rytmi on yhtä paljon sisältöä kuin dialogi itse. Heidän keskustelunsa muodostavat “verbaalisen arkiston”, joka säilöö populaarikulttuurin lyhyen historian.
Kauden taustana toimii Amerikka, joka jo haikailee menneisyyden perään ennen kuin on edes kunnolla siirtynyt uuteen vuosituhanteen. Stars Hollowin yhteisö, pieni, tiivis ja lempeän eksentrinen, on kuin Frank Capran elokuvien kaiku, mutta nyt päivitettynä Clintonin ajan liberalismiin. Kaupunki on kuin utopia, joka tiedostaa olevansa lavaste, mutta suostuu silti elämään sen sisällä. Stars Hollow on rakenteeltaan maailmaa miellyttävä, näennäisesti harmoninen, mutta samalla täynnä sosiaalisia rooleja, piilovastustusta ja projisointeja. Tässä on yhteys esimerkiksi Jacques Tatin elokuviin: yhteisö toimii rituaalien kautta, huumori rakentuu detaljeista, jotka voivat karata ensikatselulta mutta palkitsevat myöhemmin.
Sarjan ensimmäinen kausi on myös kertomus sosiaalisesta liikkuvuudesta, mutta amerikkalaisittain. Lorelai, joka on jättänyt vauraan yläluokkataustansa, palaa siihen saadakseen tyttärelleen mahdollisuuden parempaan koulutukseen. Tätä ristiriitaa, jossa yksilön vapaus kohtaa rakenteellisen etuoikeuden, käsitellään ilman saarnaa mutta selkeän tietoisesti. Pinnan alla kuplii kysymys siitä, kenelle Amerikka oikeastaan kuuluu.
Lorelai Gilmore on älykäs, nokkela, mutta mielen syvyydessä edelleen haavoittunut ja puolustautuva. Hänen etäännyttävä huumorinsa on kilpi, jolla hän varjelee itseään ja välttäen katsoa suoraan omaa tuskaa ilman tuomitsemista.
Rory puolestaan on pehmeämpi, viattomampi hahmo, mutta myös hänellä on haasteita, kuten halu olla “täydellinen” ja “hyvä”. Hän opettelee valitsemaan rakkauden ja rehellisyyden silloinkin, kun maailma tarjoaa kilpailua ja vertailua. Hän kohtaa Lucasin, Tristanin ja Chiltonin maailman, joka muistuttaa vaatimuksista ja odotuksista: hyväksyntä, status ja erityisyys.
Lorelain vanhempien rakkaus on ehdollista: se perustuu menneisyyteen, rakenteisiin ja velvoitteisiin. He eivät näe Lorelaissa hänen todellista itseään, vaan projektionsa siitä, mitä hänen “kuului” olla. Lorelai suostuu ottamaan vastaan heidän rahallisen tukensa Roryn koulutukseen vain, koska on pakko. Samalla tämä kuitenkin aloittaa anteeksiannon, kun hän suostuu palaamaan paikkaan, josta hänet on sisäisesti karkotettu. Emily ja Lorelai käyvät koko kauden läpi tuskallista tanssia, jossa anteeksiannon valo on jo läsnä, mutta kumpikaan ei uskalla täysin luopua identiteetistään. Lorelai ei voi muuttaa sitä, että tuli raskaaksi nuorena, jätti vanhempansa tai että he eivät koskaan ymmärtäneet häntä. Mutta hän voi lakata kantamasta syyllisyyttä siitä. Tämä on kauden hiljainen kaari.
Luke tarjoilee kahvia ollen läsnä, ei ollen kontrolloiva. Juuri siksi hänen hahmonsa säteilee sisäistä vakautta, jota muut hahmot vasta etsivät.
Paris Geller, Roryn kilpailija, etsii arvoaan ulkopuolelta, suorituksista. Mutta hänkin saa hetkiä, jolloin Roryn lempeys alkaa murtaa hänen puolustuksiaan.
Gilmore Girlsin ensimmäinen kausi ei ole radikaali televisiotuote ulkoiselta olemukseltaan, mutta sen sisäinen kudos on moniulotteinen. Tämä ei ole vain “sarja äidistä ja tyttärestä”, vaan sävellystä arjesta, jossa jokainen hetki on ladattu populaarikulttuurin, muiston ja haaveen väreillä.
Aikoinaan minulla jäi katsomatta Gilmore Girlien loppupuolen kaudet, kun hahmot alkoivat ärsyttämään niin paljon. Nyt uudessa yrityksessäni katsoa kaikki kaudet motivaation ylläpitämisessä tukenani on podcast Gilmorettajat, jossa Anski ja Sanna käyvät sarjaa jakso jaksolta läpi ja ruotivat mm. populaarikulttuurinviittauksia, joita en edes muistanut olevan noin paljon. Ensimmäisen kauden katsottuani minua ei ainakaan pahasti ärsytä hahmot tai yltiösöpöily.
