On sarjoja, jotka puhkeavat kukkaan välittömästi, ja sitten on toisenlaisia sellaisia, joiden äärelle katsoja saapuu ensin hiukan hämmentyneenä, väärän sävelen kautta. Petolliset oli minulle pitkään juuri tällainen. Ensimmäisellä kaudella tunsin katselevani jotain, joka ei aivan tiennyt, mikä se halusi olla: hieman peli, hieman psykodraama ilman suuntaa.
Mutta toisella kaudella tapahtui jotakin. Sarja ikään kuin löysi kielensä, sellaisen varjojen, ilmeiden ja epäluulojen rytmin, joka on enemmän ihmismielen dokumentti kuin kilpailu. Samalla minä löysin sarjan ja nyt, neljännelle kaudelle tultaessa, Petolliset taitaa olla ainoa suomalainen reality, jota seuraan.
Neljäs kausi on kuin tiivistys kaikesta tästä: jännitettä, rytmiä ja psykologista maisemaa, joka on sekä inhimillinen että oudon kaunis.
Christoffer Strandberg on tämän tarinan kehräävä kehä. Strandberg osaa hymyillä tavalla, joka ei selitä mitään mutta lupaa kaiken, ja hänen läsnäolonsa sitoo sarjan yhdeksi kokonaiseksi näyttämöksi. Hän kuljettaa pelaajia käytävissä, jotka ovat yhtä paljon lavasteita kuin mielen syviä kerroksia.
Onneksi suosikkini ”Seksikäs suklaa” Viki pysyi pelissä mukana pitkään. Hänessä on jotakin senkaltaista lämpöä, jonka kaltaista koko kilpailu kaipaa; häivähdys vilpittömyydestä paikassa, jossa kaikki on laskelmaa. Suorastaan nerokasta tuotannolta laittaa Viki petolliseksi. Aika pitkään Viki onnistui kanssakilpailijoitaan hämäämään hömelyydellään.
Petollisten maailma rakentuu pelon varaan, ja että ihmiset toimivat kuin heillä olisi erillisiä etuja suojeltavanaan. Petollisissa pelin sääntöihin on kirjoitettu egon perusoppi: vain toinen voi selvitä.
Jokainen katse, jokainen epäilys, jokainen “en ole petollinen” on projisointia: oman sisäisen epävarmuuden heijastusta toiseen. Sarjan loistavuus syntyy siitä, miten se näyttää tämän ilman selittelyä: ihmiset rakentavat identiteettejä, jotka murenevat heti kun ne joutuvat vastavaloon. Egot taistelevat linnan varjoissa, mutta yhtä lailla taistelee halu olla hyvä, halu tulla nähdyksi, halu olla syytön.
Neljännessä kaudessa on myös jotakin hyvin traagista: ihmiset etsivät syyllistä, koska he pelkäävät, että heitä tullaan syyllistämään, liittoutumia tehdään siksi, ettei kukaan uskaltaisi katsoa suoraan toisen silmiin ilman strategiaa ja lopussa, kuten aina Petollisissa, voittokin on enemmän kohtalon oikku kuin moraalinen palkinto.
Ehkä syy, miksi ensimmäinen kausi tuntui flopilta, oli se, että ego oli kovaäänisempi kuin rakenne. Mutta myöhemmin sarja on löytänyt muodon, jossa draama ei ole enää vain juonellinen, vaan inhimillinen. Se on tutkimusmatka siihen, miten vaikeaa meille on luottaa ja miten kauniilta se näyttää silloin, kun luottamus hetkeksi syntyy.
Neljännellä kaudella tämä kaikki kiteytyy: varjoista kasvaa tarina, linnan käytävistä hiljainen psykologinen teatteri, ja pelaajien kasvoista se draama, jossa jokainen etsii rakkautta tavalla, joka on välillä koominen, välillä traaginen, mutta aina tunnistettava. Ja ehkä juuri siksi, kaikkien pelien, juonien ja epäluulojen keskellä, tämä sarja on muuttunut minulle ainoaksi suomalaiseksi realityksi, joka todella koskettaa.
