Netflixin The Four Seasons -sarjan ensimmäistä kautta katsoessa mieleen tuli ajatus: miten virkistävää onkaan nähdä sarja, jonka päähenkilöt eivät ole kolmekymppisiä eivätkä matkalla löytämään itseään, vaan ihmisiä, jotka ovat jo eläneet suuren osan elämästään.
Nykyinen suoratoistoviihde tuntuu usein rakentuvan nuoruuden ympärille. Draama syntyy siitä, kuka rakastaa ketä, kuka löytää kutsumuksensa tai kuka uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen kohti aikuisuutta. The Four Seasons kulkee vastakkaiseen suuntaan. Sen henkilöt ovat jo rakentaneet uransa, perheensä, avioliittonsa ja ystävyyssuhteensa. He eivät etsi elämää; he yrittävät ymmärtää sitä.
Sarjassa näkyy ajan kuluminen, muistot, menetysten kerrostuminen ihmiseen. Sarja näyttää, mitä tapahtumat jättävät ihmisiin jälkeensä.
Sarjan lähtökohta vaikuttaa yksinkertaiselta: vuosikymmeniä yhdessä kulkenut ystäväpiiri kohtaa muutoksen, kun yhden pariskunnan avioliitto murtuu. Mutta todellinen draama ei ole avioero. Todellinen draama on ajan näkymätön työ. Ystävät huomaavat yhtäkkiä, etteivät he ole enää niitä ihmisiä, joina he oppivat tuntemaan toisensa.
Keski-iän jälkeistä elämää kuvataan televisiossa usein joko tragediana tai farssina. Tässä sarjassa se näyttäytyy inhimillisenä välitilana. Henkilöhahmot eivät ole vanhoja, mutta he eivät enää voi teeskennellä olevansa nuoria. He joutuvat kohtaamaan kysymyksen, jonka jokainen ihminen ennemmin tai myöhemmin kohtaa: jos rakennelmat ympärilläni muuttuvat, kuka minä olen?
Suurin harhamme on usko siihen, että identiteettimme rakentuu ulkoisten asioiden varaan. Kuvittelemme olevamme aviopuolisoita, ystäviä, menestyjiä, vanhempia tai rakastettuja. Rakennamme näistä rooleista minuuden, jota puolustamme koko elämämme.
The Four Seasons näyttää, mitä tapahtuu, kun nuo roolit alkavat säröillä.
Yksi menettää avioliittonsa. Toinen huomaa ystävyyssuhteiden muuttuvan. Kolmas kohtaa ikääntymisen tuoman epävarmuuden. Jokainen yrittää ratkaista levottomuutensa muuttamalla olosuhteita. Juuri siinä piilee egon perusvirhe: uskomme kärsimyksen johtuvan ulkoisista tapahtumista, vaikka todellinen levottomuus syntyy siitä, että olemme rakentaneet identiteettimme katoavaisten asioiden varaan.
Sarjan hienous on siinä, ettei se tarjoa yksinkertaisia ratkaisuja. Se ei julista, että vanha olisi parempaa kuin uusi tai että ihmisen pitäisi pysyä muuttumattomana. Päinvastoin. Se näyttää, kuinka vaikeaa muutos on kaikille osapuolille.
Vuodenaikojen rytmi toimii tässä lähes vertauskuvana ihmisen sisäiselle matkalle. Keväällä jokin murtuu. Kesällä etsitään uusia mahdollisuuksia. Syksyllä kohdataan seuraukset. Talvella jää jäljelle vain se, mikä todella kestää.
Sarjassa ihmiset yrittävät säilyttää jotakin väistämättä katoavaa, mutta ajan kulumista ei voi voittaa. The Four Seasonsin ymmärtää, ettei elämässä ole lopullisia ratkaisuja. On vain uusia vuodenaikoja.
Ehkä juuri siksi sarja tuntuu niin poikkeukselliselta nykytelevision keskellä. Se ei yritä vakuuttaa katsojaa siitä, että elämä alkaa vasta huomenna. Se muistuttaa, että elämä on tapahtunut koko ajan.
Ja ehkä siinä piilee myös viisaus. Kun ihminen lakkaa etsimästä pelastusta uusista olosuhteista, uusista suhteista tai uusista rooleista, hän voi hetkeksi nähdä itsensä ja toisensa ilman puolustuksia.
Silloin ystävyys ei enää perustu yhteiseen menneisyyteen. Rakkaus ei enää perustu tarpeeseen. Eikä identiteetti siihen, kuinka nuorelta onnistumme näyttämään.
Silloin vuodenajat voivat vaihtua rauhassa.
Ja katsoja huomaa seuraavansa sarjaa, joka ei kerro vanhuudesta eikä nuoruudesta, vaan ihmisyydestä, aiheesta, joka ei koskaan vanhene.
