Magdalena Abakanowiczin näyttely Rajojen ylittäjä HAMissa on näyttely, joka ei tyydy olemaan vain kokoelma vaikuttavia veistoksia. Se haastaa katsojaa pohtimaan omaa suhdettaan kehoon, identiteettiin, toisiin ihmisiin, materiaan ja ympäröivään tilaan. Abakanowiczin teoksissa rajat eivät ole koskaan täysin selviä. Tekstiili muuttuu veistokseksi, kaksiulotteinen pinta kolmiulotteiseksi, yksittäinen hahmo osaksi joukkoa ja tuttu ihmisruumis joksikin, jota on vaikea määritellä. Samalla myös katsojan omat rajat alkavat liikkua: se, minkä ensin näkee uhkaavana, voi hetken kuluttua näyttäytyäkin haavoittuvana, ja se, mikä vaikuttaa vieraalta, voi alkaa tuntua hyvin tutulta.
Näyttelyä voi lähestyä erityisesti kysymällä, kuinka paljon itse tuomme merkityksiä siihen, mitä näemme. Abakanowiczin muodot ovat usein tarkoituksella epämääräisiä. Ne muistuttavat ihmisruumista, eläintä, kasvia, vaatetta tai jotakin orgaanista, mutta eivät suostu täysin mihinkään näistä määritelmistä. Katsojan mieli alkaa välittömästi täydentää puuttuvaa tietoa ja antaa teoksille merkityksiä. Yksi näkee uhkaa, toinen surua, kolmas suojaa ja neljäs kauneutta. Teos pysyy samana, mutta kokemus muuttuu. Tämä tekee näyttelystä kiinnostavan myös sisäisen katsomisen harjoituksena: mitä oikeastaan näen teoksessa ja mikä siitä on minun omaa tulkintaani?
Abakanit – rajojen sisä- ja ulkopuolella
Näyttelyn Abakanit ovat ehkä selkein esimerkki siitä, miten Abakanowicz rikkoo ennakko-oletuksia. Tekstiili, joka perinteisesti kuuluu seinälle tai käyttöesineeksi, irtautuu tasosta ja muuttuu kolmiulotteiseksi, lähes ruumiilliseksi olennoksi. Kapea abakan, Abakan keltainen, Turkoosi Abakan, Abakan köysillä, Punaruskea ja Sarja mustia orgaanisia muotoja muodostavat kokonaisuuden, jossa materiaali näyttää välillä enemmän elävältä kuin tehdyltä.
Kapea abakan herättää ajatuksia rajasta. Kapea muoto voi tuntua yhtä aikaa suojaavalta ja rajoittavalta, aivan kuin jokin tila, johon voi vetäytyä mutta josta ei ehkä pääse helposti pois. Se saa pohtimaan, kuinka usein pidämme omia rajojamme välttämättöminä, vaikka osa niistä saattaa olla itse rakentamiamme. Abakan keltaisessa katse kiinnittyy väriin ja huomaan taas, kuinka nopeasti annan värille merkityksen. Keltainen tuntuu helposti valoisalta ja elävältä, mutta se ei itsessään sisällä mitään tällaista merkitystä. Merkitys syntyy katsojan mielessä.
Turkoosi Abakan avautuu aivan toiseen suuntaan. Turkoosi tuo mieleen taivaan, veden ja rajattoman tilan, ja sen äärellä voi syntyä kokemus avautumisesta. Abakan köysillä puolestaan tekee näkyväksi sidoksen kaksijakoisuuden. Köysi voi vangita ja rajoittaa, mutta samalla se voi yhdistää. Sama asia, jonka koemme kahleena, voidaan toisessa tilanteessa nähdä yhteytenä. Punaruskea palauttaa katseen maahan ja kehoon: väri tuo mieleen maan, saven ja ihmisruumiin, ja teos herättää kysymyksen siitä, kuinka helposti samaistumme fyysiseen kehoomme ja sen ominaisuuksiin. Sarja mustia orgaanisia muotoja vie puolestaan kohti tuntematonta. Musta voi herättää pelkoa tai tyhjyyden kokemusta, mutta ehkä pelottavaa ei olekaan itse muoto vaan se, minkä merkityksen annamme sille.
Ihminen ilman kasvoja
Abakanowiczin ihmisfiguurit ovat näyttelyn vaikuttavimpia teoksia juuri siksi, että ne tuntuvat samanaikaisesti tutuilta ja vierailta. Seisovat mutantit, Istuvat mutantit, Selät, Väkijoukko ja Kävelevät hahmot ovat kaikki ihmisen kaltaisia, mutta niiden persoonallinen identiteetti on riisuttu lähes kokonaan pois. Kasvot puuttuvat, nimet puuttuvat ja henkilökohtainen historia puuttuu. Jäljelle jää keho.
Tämä tekee hahmoista erityisen voimakkaita. Kun kasvot eivät kerro, kuka ihminen on, katsoja joutuu itse täydentämään puuttuvan. Hahmo voi alkaa näyttää surulliselta, väsyneeltä, pelokkaalta tai rauhalliselta, vaikka mikään teoksessa ei yksiselitteisesti kerro näistä tunteista. Näin veistoksesta tulee peili. Katsoja ei enää ainoastaan katso hahmoa, vaan alkaa nähdä siinä jotakin omasta kokemuksestaan.
Seisovat mutantit voivat tuntua kuvaukselta ihmisestä, joka yrittää säilyttää asemansa ja identiteettinsä. Istuvat mutantit taas pysähtyvät ja luopuvat liikkeestä. Niiden äärellä voi syntyä ajatus siitä, että ehkä meidän ei tarvitse aina pyrkiä johonkin, saavuttaa jotakin tai rakentaa itsestämme tietynlaista kuvaa. Joskus pysähtyminen voi olla merkityksellisempää kuin eteenpäin kulkeminen.
Selät ja katseen rajat
Selät ovat erityisen hienovarainen teoskokonaisuus. Kun katsomme toisen ihmisen selkää, emme näe hänen kasvojaan emmekä tiedä, mitä hän ajattelee. Joudumme tulkitsemaan. Selkä voi näyttää yksinäiseltä, väsyneeltä tai rauhalliselta, mutta kaikki nämä tulkinnat syntyvät meidän omassa mielessämme.
Tässä teos nostaa esiin tärkeän kysymyksen: kuinka usein luulemme tietävämme, mitä toinen ihminen kokee, vaikka todellisuudessa näemme vain oman tulkintamme hänestä? Abakanowiczin hahmo ei anna meille vastausta. Se jättää tilaa. Ja juuri tässä tilassa katsoja voi huomata oman tarpeensa tietää, nimetä ja määritellä.
Väkijoukko ja erillisyyden kokemus
Väkijoukko laajentaa tämän yksilöstä yhteisöön. Teoksessa on paljon ihmisen kaltaisia hahmoja, mutta niiden yksilölliset erot ovat hävinneet. Näemme monta ihmistä ja samalla yhden suuren kokonaisuuden. Tämä synnyttää ristiriitaisen kokemuksen: jokainen hahmo on erillinen, mutta kukaan ei ole täysin yksilöllinen.
Väkijoukko voi tuntua uhkaavalta, mutta se voi myös herättää yhteyden kokemuksen. Katsoja voi kysyä itseltään, miksi joukko tuntuu vieraalta. Ovatko nämä ihmiset todella “muita”, vai tunnistanko heissä jotakin itsestäni? Abakanowiczin taiteessa yksilön ja joukon välinen raja on jatkuvasti läsnä, mutta sitä ei koskaan ratkaista lopullisesti.
Kävelevät hahmot ja jatkuva pyrkiminen
Kävelevät hahmot lisäävät kokonaisuuteen liikkeen. Hahmot ovat menossa jonnekin, mutta katsoja ei tiedä, mihin. Tässä on jotakin hyvin tuttua ihmiselämästä. Me olemme jatkuvasti matkalla kohti jotakin: seuraavaa tavoitetta, parempaa tilannetta, onnellisempaa elämää tai jotakin, jonka kuvittelemme tekevän meistä kokonaisia.
Mutta mitä tapahtuisi, jos pysähtyisimme hetkeksi kysymään, tarvitseeko meidän todella päästä jonnekin? Kävelevät hahmot voivat näyttäytyä myös vertauskuvana ihmisen jatkuvasta pyrkimyksestä. Ne kulkevat, mutta niiden päämäärä jää näkymättömäksi. Silloin kiinnostavaksi kysymykseksi nousee paitsi mihin olen menossa, myös miksi olen koko ajan menossa.
Vaatteet, roolit ja se, kuka niiden alla on
Musta vaate ja Valkea puku avaavat identiteetin teemaa toisesta suunnasta. Vaate liittyy aina ihmiseen, mutta ilman näkyvää kehoa se alkaa tuntua lähes itsenäiseltä olennolta. Vaate suojaa, peittää ja samalla kertoo jotakin siitä, miten haluamme tulla nähdyiksi. Myös ihmisen identiteetti rakentuu suurelta osin tällaisten roolien ympärille: olemme jonkun lapsia, vanhempia, puolisoita, työntekijöitä, ystäviä ja yhteiskunnan jäseniä.
Musta vaate voi herättää mielikuvia surusta, menetyksestä tai tyhjyydestä, mutta se voidaan nähdä myös tyhjänä kuorena, jonka sisällä ei enää ole ketään määriteltävissä olevaa. Valkea puku puolestaan tuo mieleen puhtauden ja viattomuuden. Näiden kahden teoksen äärellä voi pohtia, mitä tapahtuu, jos kaikki roolit ja määritelmät hetkeksi riisutaan. Kuka olen silloin?
Kuningatar, oranssi ja musta – vastakohtien maailmassa
Kuningatar, Oranssi ja musta tuo esiin vastakohtien merkityksen. Se on vallan, identiteetin ja vastakohtien teos. Kuningattaren hahmo tuo mieleen aseman, arvon ja erityisyyden. Ajatuksen siitä, että joku olisi toisia suurempi tai tärkeämpi. Tämä voidaan nähdä egon tapana rakentaa identiteettiä vertailemalla ja erottelemalla.
Musta ja oranssi muodostavat voimakkaan vastaparin. Ne voivat symboloida mielen taipumusta jakaa kokemukset vastakohtiin: hyvä–paha, valo–pimeys, minä–muut. Teos voi kuitenkin kutsua katsomaan näitä eroja ilman arvottamista ja huomaamaan, että vastakohdat muodostavat yhdessä kokonaisuuden.
Kuningattaren hahmo voidaan nähdä myös roolina tai naamiona. Jos arvoni perustuu asemaan, ulkoiseen olemukseen tai siihen, miten muut minut näkevät, identiteettini on hauras. Syvempi arvo ei tarvitse titteliä, valtaa eikä vertailua.
Monumentaalinen ja todellinen suuruus
Monumentaalinen herättää ajatuksia koosta, voimasta ja merkittävyydestä. Suuri koko vaikuttaa katsojaan väistämättä. Se tekee teoksesta helposti arvokkaan tai jopa uhkaavan tuntuisen. Mutta samalla se voi herättää kysymyksen siitä, mitä pidämme suurena.
Ihmisellä on usein tarve olla tärkeä, näkyvä ja merkityksellinen. Rakennamme saavutuksia, rooleja ja asemaa, joiden avulla vahvistamme käsitystä omasta arvostamme. Monumentaalinen mittakaava tekee tästä tarpeesta näkyvän. Todellinen arvo ei kuitenkaan välttämättä tarvitse suurta kokoa. Ehkä kaikkein merkityksellisin asia voi olla jotakin hyvin pientä ja näkymätöntä.
Kuusi lintua ja identiteetin hajoaminen
Erityisen kiehtova on kuuden linnun kokonaisuus: ICZ, AN, AB, ANOW, MAG ja LE. Niiden nimet muodostavat yhdessä osia nimestä Magdalena Abakanowicz. Taiteilijan nimi, joka normaalisti yksilöi yhden ihmisen, on muuttunut kuudeksi erilliseksi linnuksi.
Tässä on jotakin hyvin kaunista. Nimi, jonka tarkoitus on kertoa, kuka joku on, hajoaa osiin ja muuttuu olennoiksi, jotka tuntuvat olevan vapaita liikkumaan oman alkuperäisen merkityksensä ulkopuolelle. Lintu symboloi luonnostaan vapautta, mutta veistoksena se on paikallaan. Se ei lennä, mutta katsojan mielessä se voi lentää.
Lintujen äärellä voi pohtia yksinkertaista kysymystä: olenko minä nimeni? Olemme niin tottuneita ajattelemaan identiteettiämme nimen, kehon ja elämäntarinamme kautta, ettemme aina huomaa, kuinka paljon nämä ovat vain määritelmiä. Linnut näyttävät, kuinka määritelmä voidaan hajottaa ja samalla vapauttaa.
Lopulta kysymys ei ole teoksesta vaan katsojasta
Ehkä näyttelyn merkittävin kokemus syntyy siitä, että Abakanowiczin teokset eivät anna katsojalle helppoja vastauksia. Ne eivät kerro yksiselitteisesti, mitä meidän pitäisi tuntea tai ajatella. Ne jättävät tilaa ja pakottavat meidät kohtaamaan oman havaintomme.
Tämän vuoksi näyttelyä voi ajatella myös eräänlaisena sisäisenä harjoituksena. Kun jokin teos herättää pelkoa, voimme kysyä, mistä pelko tulee. Kun jokin näyttää kauniilta, voimme huomata, mitä kauneus meille merkitsee. Kun hahmo näyttää yksinäiseltä, voimme pohtia, näemmekö siinä ehkä omaa yksinäisyyttämme. Ja kun jokin teos tuntuu vieraalta, voimme kokeilla, mitä tapahtuu, jos emme heti yritä selittää sitä.
Tällöin katse voi muuttua. Teoksen ei tarvitse muuttua, eikä meidän tarvitse päättää, mikä sen “oikea” merkitys on. Riittää, että huomaamme oman tapamme nähdä.
Ehkä juuri tässä on näyttelyn syvin rajojen ylittäminen. Abakanowicz ei ylitä ainoastaan tekstiilin ja kuvanveiston, luonnon ja ihmisen tai yksilön ja joukon välisiä rajoja. Hänen teoksensa voivat saada meidät ylittämään myös oman havaintomme rajat.
Kun lakkaamme hetkeksi kysymästä “Mitä tämä tarkoittaa?” ja kysymme sen sijaan “Mitä minä tässä näen ja miksi?”, tapahtuu jotakin olennaista. Katse kääntyy teoksesta takaisin katsojaan.
Ja siinä piilee näyttelyn kaunein ajatus:
Teoksen ei tarvitse muuttua, jotta voisimme nähdä sen toisin.
Abakanowiczin Rajojen ylittäjä muistuttaa, että suurimmat rajat eivät välttämättä ole ympärillämme olevia fyysisiä rajoja. Ne voivat olla niitä näkymättömiä rajoja, joiden avulla määrittelemme itsemme, toisemme ja maailman. Kun opimme katsomaan niitä hieman avoimemmin, myös maailma alkaa näyttää hieman avarammalta.
