Astuin Amos Rexin näyttelyyn, jossa Anna Estarriola on rakentanut tilallisia kohtauksia ja kasautumia. Näyttelyn nimi Lavastettuja olosuhteita ja kasoittain asioita jo itsessään kutsuu pohtimaan: kuinka paljon siitä, mitä pidämme todellisena, on lavastusta? Kuinka paljon on vain kasa asioita, joita mielemme kokoaa järjestykseksi?
Estarriolan installaatiot näyttäytyvät kuin arjen ja mielikuvituksen hybridinä. Ne ovat yhtä aikaa tuttuja ja outoja, kuin unia, jotka tuntuvat tosilta mutta joiden logiikka horjahtaa. Estarriolan näyttelyn monissa teoksissa on absurdiutta: outoja mittakaavoja, kummallisia keskusteluja, epätodennäköisiä yhdistelmiä. Tämä voi tuntua huvittavalta, hämmentävältä ja jopa häiritsevältä.
Näyttelyn keskeinen teos, Piles of Things, tuo näkyväksi epävakaan kasauman. Se seisoo tukevasti mutta voisi romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Tätä katsellessani mieleeni nousi ajatus, että mieli rakentaa meille merkityksiä, rooleja ja käsityksiä turvasta, mutta ne ovat kuin keveitä rakennelmia, jotka sortuvat. Todellinen turva löytyy vain rakkaudesta, ei kasautuneista asioista.
Monet Estarriolan teokset kuvaavat kommunikaation yrityksiä, joissa sanat, muodot ja eleet vääristyvät. Ymmärrys jää vajaaksi, katkos syntyy. Näyttelyn absurdissa kommunikaatiossa voi nähdä egon rajat ja kokea, että todellinen yhteys ei synny sanoista vaan mielen hiljaisesta yhdistymisestä.
Transportable Altar for a Divinity muuttaa siivousvälineet alttariksi. Arjen keskellä piilee pyhyys, jos vain katsomme toisin. Se, mikä näyttää arkiselta ja vähäpätöiseltä, voi avautua pyhyyden kokemukseksi.
Muffled tuo esiin suurennetun, hengittävän ihon pinnan. Katsoja kohtaa kehollisuuden rajallisuuden ja haurauden. Estarriolan teos muistuttaa siitä, ettei hauraus ole heikkous, vaan mahdollisuus nähdä kehon läpi kohti todellista minuutta.
Näyttely ei anna selkeitä vastauksia. Se haastaa ja hämmentää. Mutta juuri siinä piilee sen voima: jokainen katsoja joutuu valitsemaan, mitä näkee. Näyttely on kuin harjoitus: se näyttää meille lavastuksia ja kasaumia ja pyytää valitsemaan, haluammeko pitää ne todellisina vai nähdä niiden läpi.
Anna Estarriolan näyttely Amos Rexissä paljasti minulle, miten mieli lavastaa, kasaa merkityksiä ja miten yhteys särkyy sanoissa. Mutta samalla se antoi mahdollisuuden kokea pyhä hetki, oivalluksen, että kaiken keskellä on toinen tapa nähdä.
