Varastettuja suudelmia (Baisers volés, 1968) on François Truffaut’n ohjaama elokuva, joka jatkaa Antoine Doinelin tarinaa 400 kepposen ja Antoine ja Colette -jakson jälkeen. Jean-Pierre Léaud’n esittämä Antoine on nuori mies, joka yrittää löytää paikkansa elämässä sodanjälkeisessä Pariisissa, vaihtaen työtä ja ihmissuhteita yhtä levottomasti kuin ajatuksiaan.
François Truffaut’n Varastettuja suudelmia on elokuva, joka kulkee kuin kevyt jazz Pariisin kaduilla; improvisoiden, eksyen ja löytäen aina uuden sävelen. Tämä on elokuva ajasta, jolloin nuoruus uskoi vielä itseensä, mutta ei tiennyt mihin suuntaan kulkea. Antoine Doinel vaeltaa työn, rakkauden ja identiteetin välimaastossa kuin eksynyt kaupungin oma varjo.
Antoinen ei etsi työtä, naista tai elämänsuuntaa. Hän etsii itseään. Mutta hän etsii ulkopuolelta sitä, mikä on jo sisällä.
Antoine vaihtaa ammatista toiseen kuin sovittelisi uusia rooleja: etsivä, myyjä, rakastaja, epäonnistuja. Ego kuiskaa: ole jotain, jotta olisit joku. Mutta mikään rooli ei kanna kauaa. Kaikki tuntuu hetkelliseltä, huterasti päälle puetulta. Indentiteetti, joka rakentuu roolien varaan, on harhaa. Naamio, jonka alla todellinen minä odottaa hiljaa.
Rakkaus ei ole Antoinelle turvasatama vaan myrskyinen meri. Christine edustaa pysyvyyttä, mutta juuri se tuntuu ahdistavalta. Ego ei kaipaa rauhaa, vaan draamaa. Siksi katse kääntyy toiseen naiseen, saavuttamattomaan, mystiseen.
Elokuvan nimi paljastaa kaiken. Varastetut suudelmat. Ei avoimia, ei rohkeita, vaan salaa otettuja, hetken huuma, jota seuraa epävarmuus. Ego rakastaa näin: varoen, piilossa, kontrollin varjossa. Todellinen rakkaus ei tarvitse varkautta. Se ei piiloudu.
Kaupunki Pariisi ei ole maisema vaan muisti; metroasemien kaiut, kahviloiden puolikkaat lauseet, huoneet täynnä toiveita. Antoinen sisäinen hajaannus heijastuu kaupungin sattumiin, väärinkäsityksiin ja törmäyksiin. Hän kohtaa ihmisiä, mutta ei näe heitä. Hän liikkuu lakkaamatta, mutta ei ole läsnä.
Ja silti, kuten hyvässä elokuvassa aina, on pieniä ihmeitä. Hetkiä, jolloin Antoine pysähtyy. Kun hän ei tiedä kuka on. Kun roolit hetkeksi putoavat. Tapahtuu näkökulman muutos. Pelosta avoimuuteen. Ei suurta valaistumista, vaan hiljainen särö egon tarinaan.
Varastetut suudelmat ei tarjoa vastauksia. Se tarjoaa kysymyksen:
“Onko tämä todella se, mitä etsin?”
Elokuva ei sulje tarinaa, vaan jättää sen auki, kuten elämä itse.
