Ensitreffit alttarilla Australia on kuulunut jo vuosien ajan kesieni perinteisiin. Se on rituaali, jonka ääreen palaan kerta toisensa jälkeen. Kausi 11 osoittaa jälleen, että draaman määrä tässä sarjassa on omaa luokkaansa. Viihteen lisäksi se on aikamme rakkauden tragedia ja komedia, suuri sosiaalinen eepos, joka paljastaa yhtä paljon ihmisistä kuin kokonaisesta sivilisaatiosta.
Tositelevisio ei ole vain viihdettä. Se on aikamme näyttämö, jossa hiljaiset katseet, epätoivoiset tunnustukset ja lavastetut rituaalit piirtävät muotokuvan kansakunnasta ja samalla meistä kaikista. Ensitreffit alttarilla Australia kausi 11 on tästä malliesimerkki. Se on kokonainen sosiaalinen eepos, jonka hahmot kantavat harteillaan yhteiskunnan varjoja ja toiveita.
Ensitreffit alttarilla Australia järjestää rakkauden rituaaleiksi: hääseremoniat, viikkotehtävät, illalliset ja niin sanotut sitoutumisseremoniat. Näistä muodostuu kuin kirkollinen kalenteri, mutta ilman jumalaa. Rakkaus asetetaan näyttämölle, se mitataan, arvioidaan ja paljastetaan. Tässä näkyy aikamme ristiriita: tunne, jota ei voi ostaa, mutta jota kaupalliset formaatit myyvät meille viikoittain.
Tässä pienet analyysini suosikkipareistani:
Tori & Jack
Jackin karisma kohtaa Torin ankaran itsehillinnän. Heidän suhteensa on törmäys, joka paljastaa paljon enemmän kuin kaksi yksilöä: se näyttää modernin ristiriidan vapauden ja hallinnan välillä. Jack on kuin 80-luvun televisiohahmo; äänekäs, väreiltään kirkas, viihteen lapsi. Tori taas edustaa 2000-luvun itsekontrollia, jossa kaikki on neuvoteltavissa. Jakso toisensa jälkeen seurasin äimänä, kuinka Jackista paljastui kunnon ilkeä, tunneviileä sovinistisika ja vielä oudommaksi meni, kuinka Tori loppuun asti jaksoi puolustaa miestään. Kenties Torilla oli vain liian suuri menettämisen pelko päällä. Heidän suhteensa on kuin tanssi kaktuksen kanssa. Viihdyttävää kyllä, mutta väistämättä kivuliasta.
Lucinda & Timothy
Lucinda on värikäs, boheemi, melkein runoilija keskellä televisioformaatin jäykkää rakennetta. Timothy taas on panssaroitunut mies, joka ei uskalla avata itseään edes kameralle. Jokainen heidän jakamansa hetki on kuin tarkasti leikattu montaasikohtaus: Lucindan katseessa jatkuva yritys lämmittää, Timothyssa vastauksena kivinen muuri. Tässä tarinassa ohjelma paljastaa ihmisyyden ytimen: halun tulla kohdatuksi ja kyvyttömyyden avautua. Heidän tarinansa on hidas tragedia: kaikki, mikä olisi voinut olla, jää hiljaisuuden ja kylmyyden varjoon. Katsoja tuntee melkein myötähäpeän sijaan surua. Toivon kuitenkin kovasti, että heistä tulisi pari, sillä pidän molemmista ihmisinä hyvin paljon. Lucindassa viehättää kyky rakastaa kaikkia ja nähdä toisissa pelkkää hyvää ja Timothyssa taas viehättää äijämäisyys.
Tim & Sara
Tim ja Sara edustavat klassisinta romanttisen draaman mallia. Vetovoima on todellinen, mutta hauras. Sara kantaa mukanaan kokemuksen ja varovaisuuden perintöä. Tim taas on liikkeessä, mutta hänen energiansa on epävakaata, vaikeasti fokusoitavaa. Jokainen jakso tuntuu siltä kuin seuraisi särkyvän lasipatsaan matkaa: pieni värähdys voi hajottaa kaiken. Heidän tarinansa kertoo siitä, miten vaikeaa on säilyttää toivo silloin, kun aiemmat pettymykset painavat olkapäillä.
Lauren & Jono
Tämä pari tuo kauden huipentuman. Lauren rakentaa itseään performatiivisesti, kuin näyttelijä, joka tietää olevansa yleisön katseessa. Jono taas paljastuu ristiriitaiseksi: hänen sydämensä on toisaalla, ja lopulta televisio tekee siitä koko kansan spektaakkelin. Tässä on ohjelman todellinen kreikkalainen tragedia; kohtalon väistämättömyys, illuusion murtuminen. Tuntui kuin Jonon persoona oli yhtä illuusiota läpi koko kauden ja viimeisessä illallisessa kulissit romahtivat ja Timothyn sanoin Jono paljastui niljakkaaksi etanaksi.
Kausi 11 on australialainen reality-sarja parhaimmillaan, jonka lisäksi se on myös rakkauden kronikka 2020-luvun maailmasta. Se kertoo, kuinka toivo ja pettymys, performanssi ja todellisuus, törmäävät televisioruudun kehyksissä. He eivät löydä sitä, mitä etsivät. Mutta he jättävät jäljen, aikamme kuvan.
