TV-sarjat

Petolliset, kausi 6

On merkillistä, kuinka nopeasti ihminen muuttuu, kun hänet sijoitetaan linnaan, annetaan hänelle salaisuus ja kerrotaan, ettei kehenkään voi luottaa. Vanajanlinnan käytävillä kulkee joukko ihmisiä, jotka ovat tulleet pelaamaan televisiopeliä. He hymyilevät, muodostavat liittoumia, kuiskuttelevat ja tarkkailevat toistensa kasvoja. Jokaisesta katseesta voi tulla todiste, jokaisesta lauseesta epäilyksen aihe. Luottamus on valuuttaa, jota kaikki tarvitsevat mutta jota kukaan ei uskalla täysin käyttää.

Petollisten kuudes kausi on jälleen kerran osoitus siitä, että kyseessä on paljon enemmän kuin sosiaalinen pudotuspeli. Se on pienoiskuva ihmisyhteisöstä, jossa pelko, hyväksynnän tarve ja oman aseman varjeleminen saavat toisinaan järjen näyttämään tarpeettomalta ylellisyydeltä. Linna toimii näyttämönä, kilpailijat näyttelijöinä ja kamera armottomana muistina. Se tallentaa eleet, epäröinnit ja pienet inhimilliset romahdukset, joita ihminen itse tuskin jälkikäteen tunnistaisi. Mutta ehkä kiinnostavinta on se, mitä tapahtuu ihmisen sisällä silloin, kun hän alkaa nähdä jokaisen toisen ihmisen mahdollisena uhkana.

Ihminen ja hänen rakentamansa vihollinen

Koko ohjelman asetelma perustuu epäluottamukseen. Joku valehtelee, joku puhuu totta, mutta kukaan ei voi olla täysin varma siitä, mitä toinen tarkoittaa. Ihminen ei kuitenkaan ainoastaan havaitse uhkia, vaan hän myös rakentaa niitä. Kun pelko pääsee ohjaamaan havaintoja, jokainen ele alkaa merkitä jotakin, jokainen hiljaisuus muuttuu epäilyttäväksi ja jokainen ystävällinen sana saattaa kätkeä taka-ajatuksen.

Pyöreän pöydän keskusteluissa tämä näkyy erityisen selvästi. Ihmiset eivät enää välttämättä kuuntele, mitä toinen sanoo, vaan etsivät hänen sanoistaan vahvistusta omille epäilyksilleen. Havainnosta tulee tulkinta, tulkinnasta varmuus ja varmuudesta tuomio. Ja sitten tapahtuu jotakin hyvin tuttua myös linnan ulkopuolisessa elämässä: ihminen alkaa puolustaa omaa tulkintaansa enemmän kuin etsiä totuutta. Ehkä juuri tässä piilee ohjelman kiinnostavin psykologinen ulottuvuus. Me emme aina näe toista ihmistä sellaisena kuin hän on, vaan sellaisena kuin omat pelkomme haluavat meidän hänet näkevän.

Renaz Ebrahimi – uhriutumisen ansa

Renaz Ebrahimin kohdalla jäin pohtimaan erityisesti uhriutumisen ja oman toimijuuden välistä suhdetta. Minusta Renaz uhriutui turhaan. Tilanteissa, joissa olisi ehkä ollut mahdollista tarkastella omaa asemaa ja omaa toimintaa hieman etäämmältä, huomio tuntui siirtyvän siihen, miten muut olivat häntä kohdelleet. Tässä on kiinnostava psykologinen mekanismi: kun ihminen kokee tulleensa väärin kohdelluksi, hän voi jäädä kiinni kokemukseensa niin voimakkaasti, ettei enää näe omia mahdollisuuksiaan vaikuttaa tilanteeseen.

Oman kärsimyksen ympärille voi vähitellen rakentua identiteetti. Minä olen se, jolle tapahtui väärin. Minä olen se, jota ei ymmärretty. Minä olen se, jonka täytyy saada tunnustusta kokemukselleen. Tämä ei tarkoita, etteikö ihminen voisi tulla aidosti väärin kohdelluksi. Mutta uhriuden kokemukseen takertuminen voi viedä mahdollisuuden nähdä myös oma osuus ja vapautua tilanteesta. Renazin kohdalla olisin toivonut enemmän itsehavainnointia ja vähemmän oman aseman puolustamista. Ihminen on kiinnostavimmillaan silloin, kun hän uskaltaa katsoa myös itseään eikä ainoastaan muiden toimintaa.

Ina Mikkola – jälkikäteen katsottuna perusteltu valinta

Ina Mikkolan valinta petolliseksi herätti varmasti monenlaisia reaktioita. Nyt kautta kokonaisuutena tarkasteltuna pidän valintaa kuitenkin hyvin perusteltuna. Inassa oli pelaajana sellaista sosiaalista ja verbaalista ketteryyttä, joka sopi petollisen rooliin. Hän pystyi osallistumaan keskusteluun, argumentoimaan, tulkitsemaan tilanteita ja vaikuttamaan siihen, mihin muiden huomio kulloinkin kiinnittyi. Erityisen kiinnostava oli finaali ja Leevin yritys tuoda esiin tietonsa Inan petollisuudesta. Leevi tiesi, mutta tieto ei muuttunut yhteiseksi ymmärrykseksi.

Ina puolestaan osasi käyttää keskustelun dynamiikkaa hyväkseen. Tilanne ei enää ollut pelkästään kysymys siitä, kuka oli petollinen, vaan siitä, kenen tulkinta tilanteesta voittaisi. Tässä Ina onnistui. Kun oma asema on uhattuna, ihminen alkaa helposti rakentaa perusteluja, joiden tehtävänä ei olekaan totuuden löytäminen vaan oman aseman säilyttäminen. Finaalissa nähtiin tästä kiinnostava esimerkki. On kuitenkin tärkeää erottaa pelillinen taitavuus ja ihmisen moraalinen arvo toisistaan. Ina pelasi hänelle annettua roolia ja pelasi sen tehokkaasti. Se, että hän onnistui hämmentämään muita, on pelin kannalta ansio, ei mikään lopullinen arvio hänen persoonastaan.

Leevi Lehtonen – totuuden yksinäinen kantaja

Leevi jäi mieleeni ehkä koko kauden traagisimpana hahmona. Hänellä oli finaalissa tietoa, jota muilla ei ollut. Hän yritti välittää sen eteenpäin, mutta ei onnistunut saamaan muita vakuuttuneiksi. Tässä on jotakin lähes klassisen tragedian kaltaista: ihminen näkee, kertoo näkemästään ja huomaa, ettei häntä uskota. Miksi tarvitsemme niin kipeästi sitä, että toinen uskoo meitä? Miksi oma totuutemme tuntuu menettävän merkitystään, jos ympäristö ei tunnusta sitä?

Toki pelissä tarvitaan vakuuttamista. Mutta ihmiselämässä oman totuuden arvo ei voi olla riippuvainen siitä, hyväksyykö ympäristö sen. Leevin kohtalo muistuttaa siitä, että totuuden tietäminen ja sen saaminen hyväksytyksi ovat kaksi aivan eri asiaa. Hänen kohdallaan olisin toivonut, että muut olisivat kyenneet kuuntelemaan vähemmän omia ennakkokäsityksiään ja enemmän sitä, mitä hänellä oli sanottavanaan. Joskus ihminen ei häviä siksi, ettei hän tietäisi totuutta, vaan siksi, ettei yhteisö ole valmis kuulemaan sitä.

Aleksi Rantamaa – onneksi ei pudonnut heti

Aleksi Rantamaan kohdalla koin aivan toisenlaista jännitystä. Pelkäsin jo hänen pelityylinsä alkumetreillä, että hän putoaisi pelistä varsin nopeasti. Hänessä oli jotakin sellaista avoimuutta ja pelillistä näkyvyyttä, joka tuntui altistavan hänet liian varhaiselle pudotukselle. Tällaisessa pelissä ei aina kannata olla ensimmäisenä esillä. Liiallinen näkyvyys voi muuttua taakaksi, ja suoruus voidaan tulkita epäilyttävyydeksi. Siksi oli ilahduttavaa, että Aleksi pysyi mukana noinkin pitkään.

Hänen kohdallaan oli kiinnostavaa seurata, kuinka erilainen pelityyli voi tuottaa jännitystä kuin laskelmoitu ja strateginen pelaaminen. Kaikkien ei tarvitse olla mestarillisia manipuloijia ollakseen kiinnostavia televisiohahmoja. Joskus katsojan myötätunto syntyy juuri siitä, että joku uskaltaa olla hieman kömpelö, näkyvä ja keskeneräinen. Ja eikö se ole myös jotakin hyvin inhimillistä? Ehkä ohjelma tarvitsee juuri tällaisia pelaajia, jotta se ei muuttuisi pelkäksi kylmäksi älylliseksi shakkipeliksi.

Kurre Westerlund – hömelö vanha ukko, jota tarvittiin

Sitten Kurre Westerlund. Hän oli mainio lisä tähän ihmisten muodostamaan pienoisyhteiskuntaan. Hänessä oli hyväntahtoista hömelöyttä, vanhan ukon charmia ja sellaista inhimillistä keveyttä, jota tällainen muuten varsin epäluuloinen ohjelma kaipaa. Kurre toi kokonaisuuteen koomista kontrastia. Kun muut laskivat toistensa katseita ja yrittivät päätellä jokaisen sanan takana piilevää strategiaa, Kurren olemuksessa oli jotakin vapauttavan arkista. Hän muistutti siitä, ettei jokaisen ihmisen tarvitse olla psykologinen shakkimestari.

Tämä oli myös ohjelman dramaturgian kannalta tärkeää. Ilman persoonallisten tyyppien kirjoa Petolliset muuttuisi nopeasti yhdeksi pitkäksi epäluulon ja syyttelyn seremoniaksi. Kurre toi siihen lämpöä ja huumoria. Hänen hömelöytensä oli suorastaan tervetullut vastalääke linnan vakavuudelle. Kaikkea ei tarvitse analysoida puhki, eikä jokaisen ihmisen tarvitse olla oman elämänsä suuri strategi. Joskus riittää, että on oma itsensä ja siinä Kurre onnistui viihdyttävällä tavalla.

Petollisten kolmikko – voitto ei ole sama asia kuin rauha

Ina, Minttu Murphy-Kaulanen ja Teemu Packalén muodostivat lopulta voittaneen petollisten kolmikon. Heidän onnistumisensa perustui ennen kaikkea kykyyn ylläpitää yhteistä strategiaa ja samalla säilyttää riittävä kontrolli muiden käsityksistä. Mintun ja Teemun pelityyleissä oli omat erityispiirteensä, mutta Inan verbaalinen osaaminen ja kyky vaikuttaa keskustelun suuntaan nousivat erityisesti esiin. Heidän voittonsa oli pelillisesti ansaittu.

Mutta voitto ja sisäinen rauha ovat kaksi eri asiaa. Palkinto, menestys ja muiden tunnustus eivät itsessään ratkaise ihmisen suhdetta itseensä tai muihin. Linnassa voitto edellyttää toisten harhauttamista. Elämässä yhteys syntyy siitä, ettei toista tarvitse harhauttaa. Ehkä juuri tämä on koko ohjelman kiinnostavin ristiriita: se, mikä tekee ihmisestä hyvän pelaajan, ei välttämättä tee hänestä hyvää lähimmäistä. Eikä tarvitsekaan. Kyseessä on peli, mutta peli paljastaa silti jotakin siitä, millaisia rooleja ihmiset ottavat silloin, kun heidän turvallisuudentunteensa joutuu koetukselle.

Katsoja ei ole viaton sivustakatsoja

Ehkä kauden kiinnostavin ulottuvuus löytyy kuitenkin television toiselta puolelta. Me katsojat olemme innokkaita tuomitsemaan. Näemme, kuka valehtelee, kuka uhriutuu, kuka pelaa taitavasti ja kuka ei ymmärrä pelin luonnetta. Meillä on mielestämme selkeä käsitys siitä, kuka on oikeassa. Mutta miksi nautimme toisten virheiden havaitsemisesta? Miksi haluamme jonkun paljastuvan? Miksi koemme niin suurta tyydytystä siitä, että oma epäilyksemme osoittautuu oikeaksi?

Ehkä siksi, että myös me haluamme olla oikeassa. Meilläkin on tarve rakentaa maailmaa vastakkainasettelujen kautta. Petolliset on tässä suhteessa erinomainen peili. Se näyttää meille kilpailijoiden toimintaa, mutta samalla se paljastaa jotakin omasta tavastamme nähdä ja tulkita muita ihmisiä. Voimme nähdä toisessa vihollisen tai ihmisen. Voimme tunnistaa valheen ilman vihaa, asettaa rajoja ilman halveksuntaa ja olla eri mieltä ilman tarvetta tehdä toisesta pahaa. Se ei tarkoita sinisilmäisyyttä. Se tarkoittaa, ettei toisen ihmisen käyttäytymisen tarvitse hallita omaa sisäistä maailmaamme.

Linnasta ulos – mutta mitä jäi käteen?

Kuudes kausi oli monipuolinen yhdistelmä strategiaa, inhimillisiä heikkouksia, huumoria ja yllätyksiä. Siinä oli onnistuneita pelaajia, turhia epäluuloja, väärinymmärryksiä ja hetkiä, joissa totuus oli aivan lähellä mutta jäi silti tunnistamatta. Renaz muistutti siitä, kuinka helposti ihminen voi jäädä oman uhriutumisensa vangiksi. Ina osoitti, kuinka tehokasta verbaalinen ja sosiaalinen pelisilmä voi olla. Leevi toi esiin totuuden yksinäisyyden. Aleksi puolestaan osoitti, että näkyvä ja hieman riskialtis pelityyli voi kantaa yllättävän pitkälle. Ja Kurre toi mukaan kaivattua inhimillistä hömelöyttä.

Kaiken yllä leijui kuitenkin yksi kysymys: näemmekö toisemme sellaisina kuin olemme vai sellaisina kuin pelkomme haluaa meidän näkevän? Petollisissa jokainen joutuu jossakin vaiheessa valitsemaan, luottaako, epäileekö, puolustautuuko vai hyökkääkö. Ja juuri siksi ohjelma on kiinnostava myös pelin ulkopuolella. Ehkä sen suurin opetus ei ole se, että ihmiseen ei voi luottaa. Ehkä se on päinvastainen. Meidän pitäisi oppia näkemään ihminen myös silloin, kun hänen toimintansa on meille epämiellyttävää. Voimme tunnistaa valheen ilman vihaa, asettaa rajoja ilman halveksuntaa ja olla eri mieltä ilman tarvetta tehdä toisesta vihollista.

Kun linnan portit lopulta sulkeutuvat, jäljelle jäävät ihmiset, heidän kokemuksensa ja heidän tarinansa. Voittajat vievät palkintonsa. Hävinneet vievät mukanaan pettymyksensä. Katsoja jää pohtimaan, kuka oikeastaan pelasi ketä. Mutta ehkä tärkein kysymys kuuluu: kuinka usein me itsekin rakennamme ympärillemme linnan, jonka muurit on tehty peloista, ennakkoluuloista ja omasta oikeassa olemisen tarpeestamme?

Sillä ehkä todellinen petollinen ei olekaan aina se, joka valehtelee toisille. Joskus se on oma mielemme, joka kuiskaa meille, että olemme erillisiä, uhattuja ja yksin. Ja juuri siitä linnasta olisi kaikkein tärkeintä löytää ulos.

Tagged

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *