Jos elämäni olisi elokuva

VillaNanna heitti blogissaan hauskan haasteen: Jos elämäni olisi elokuva. Haasteessa vastataan kahteenkymmeneen kysymykseen oman elämänsä elokuvasta. En tietenkään voinut vastustaa, sillä elokuvien ystävänä tällainen ajatusleikki on juuri sellainen, johon on helppo lähteä mukaan.

Oma elämäni ei ehkä olisi mikään vauhdikas toimintaelokuva. Enemmänkin draamakomedia, jossa olisi paljon kirjoja, lapsia, käsitöitä, retkiä, kulttuuria ja tavallista lapsiperhearkea. Ja varmasti myös muutama kohtaus, joissa päähenkilö miettii, miksi ihmeessä hän taas aloitti uuden käsityöprojektin.

Tässä siis minun elokuvani.

1. Mikä elokuvani nimi olisi?

Pieniä hetkiä ja keskeneräisiä projekteja olisi aika kuvaava nimi, jos minulta kysytään. Elämässäni on nimittäin lähes aina jokin kirja kesken, jokin käsityö odottamassa ja jokin uusi idea mielessä. Vaikka yksi projekti valmistuu, seuraava on jo hyvää vauhtia tulossa. Ehkä juuri keskeneräisyys onkin yksi tämän elokuvan kantavista teemoista; kaikkea ei tarvitse saada valmiiksi, jotta elämässä tapahtuisi koko ajan jotain kiinnostavaa.

2. Mikä genre elämäni olisi?

Luultavasti draamakomedia, jossa olisi ripaus feel good -elokuvaa. Lisäksi elokuva voisi hyödyntää jotenkin eurooppalaista taide-elokuvaa. Draamaa syntyy jo ihan tavallisesta lapsiperhearjesta, eikä siihen tarvita mitään erikoista käsikirjoitusta. Kun päivään mahtuu monta ihmistä, monta mielipidettä ja monta aikataulua, pieniä juonenkäänteitä syntyy aivan itsestään.

Komediaa puolestaan tulee siitä, että mikään ei aina mene suunnitelmien mukaan. Ja sitten on niitä pieniä, ihania hetkiä, joiden jälkeen tulee mieleen, että juuri tämän haluan muistaa vielä vuosien päästä. Ehkä elokuvan tunnelma vaihtelisi samalla tavalla kuin oikea elämäkin: välillä naurattaisi, välillä väsyttäisi ja välillä pysähtyisin ihmettelemään, miten onnellinen voi olla jostakin hyvin tavallisesta hetkestä.

3. Kuka näyttelisi minua?

Tämä oli yllättävän vaikea kysymys. Ehkä Alma Pöysti. Hänessä on jotakin sellaista, että hän voisi samaan aikaan näyttää siltä, että kaikki on täydellisesti hallinnassa ja siltä, että seuraavassa hetkessä voi tapahtua aivan mitä tahansa.

Se sopisi tähän rooliin aika hyvin. Päähenkilö voisi istua rauhallisesti kahvikupin ja kirjan kanssa ja näyttää siltä, että nyt on vihdoin hetki omaa aikaa. Sitten toisesta huoneesta kuuluisi lasten ääni ja koko kohtaus saisi uuden suunnan. Alma Pöysti voisi varmasti välittää juuri sen ilmeen, jonka itse siinä tilanteessa tekisin.

4. Missä elokuvani tapahtuisi?

Pääasiassa Helsingissä, sillä kaupunki on niin olennainen osa arkeani. Elokuvaan mahtuisi kuitenkin paljon merta ja kesäisiä retkiä. Pihlajasaari, Mustasaari ja Suomenlinna saisivat omat kohtauksensa, samoin muut pienet irtiotot tavallisesta arjesta. Kesäpäivä Helsingissä voi joskus tuntua pieneltä lomalta, kun vain lähtee jonnekin, missä meri on lähellä ja päivän aikataulu vähän väljempi.

5. Mihin vuodenaikaan suurin osa elokuvasta sijoittuisi?

Kesään. Kesässä on jotakin erityisen elokuvallista: meri, aurinko, jäätelö, kukat, retket ja pitkät päivät, jolloin ei aina tarvitse tietää etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kesään mahtuu niin paljon pieniä muistoja, että niistä saisi helposti kokonaisen elokuvan.

Toisaalta haluaisin mukaan myös paljon syksyä. Syksy sopii kirjoille, elokuville, käsitöille ja kaikenlaiselle pohdiskelulle. Kun illat pimenevät ja ulkona on vähän viileämpää, tekee mieli käpertyä sisälle kirjan kanssa ja antaa ajatusten kulkea omia polkujaan. Ehkä elokuvani tapahtuisi siis kesän ja syksyn rajamailla. Kesästä olisi vielä ripaus jäljellä, mutta mielessä olisi jo uusi vuodenaika.

6. Millainen olisi elokuvani visuaalinen maailma?

Se olisi lämmin, värikäs ja vähän epätäydellinen. Ei sellainen täydellisesti stailattu elämä, jossa kaikki on aina oikeassa paikassa ja jokainen huone näyttää siltä kuin siellä ei oikeasti asuisi kukaan. Meillä näkyisi elämä.

Pöydällä olisi kirjoja, lasten piirustuksia, käsityötarvikkeita ja joku keskeneräinen projekti. Ruokapöytä olisi varmasti yksi elokuvan tärkeimmistä kuvauspaikoista, koska siellä voidaan tehdä taikataikinaa, askarrella, lukea, syödä ja suunnitella seuraavaa käsityötä. Ja todennäköisesti jossain näkyisi myös vesivärejä.

7. Mikä kappale soisi alkutekstien aikana?

Tähän haluaisin himpun oudon ja menevän kappaleen. Sellaisen, joka antaa tunteen, että jotain on tapahtumassa, vaikka katsoja ei vielä tiedä mitä. Esimerkiksi Aavikon ”Viitostie”.

Kuva voisi alkaa siitä, että istun kaikessa rauhassa kahvikupin ja kirjan kanssa. Ehkä olisi aikainen aamu ja hetken aikaa kaikki näyttäisi rauhalliselta. Sitten jostain kuuluisi tuttu “Äiti!”, ja siinä vaiheessa musiikki voisi kunnolla alkaa. Se olisi ehkä aika hyvä tapa esitellä tämän elokuvan päähenkilön todellisuus.

8. Entä lopputeksteissä?

Lopputeksteihin sopisi hieman haikeampi kappale, jotain jazzia. Sellainen, joka muistuttaisi siitä, että kaikki nämä pienet hetket muuttuvat jossain vaiheessa muistoiksi. Kesä loppuu, lapset kasvavat, kirja tulee luettua loppuun ja käsityö valmistuu. Sitten huomaa yhtäkkiä olevansa jo seuraavassa vuodenajassa ja miettii, mihin kaikki aika oikein katosi.

Lopputekstien aikana voisi näyttää pieniä välähdyksiä elokuvan varrelta: merta, kesäpäiviä, lasten touhuja, Savon maisemia, kirjoja ja käsitöitä. Sellaisia kuvia, jotka eivät ehkä elokuvan aikana tuntuneet mitenkään erityisiltä, mutta jotka jälkikäteen tuntuvat tärkeiltä juuri siksi, että ne kertovat eletystä elämästä.

9. Mikä vaate olisi päähenkilöni tunnusvaate?

Ehkä itse tehty vaate. Mutta ehdottomasti täytyy olla paljon erilaisia mekkoja. Ompelulla on ollut elämässäni vähän aaltoileva suhde. Välillä ompelen paljon ja välillä ompelukone saa olla rauhassa, mutta aina se tuntuu palaavan jollakin tavalla takaisin.

Tämän kesän prinsessamekko olisi ehdottomasti mukana elokuvassa. Se oli pitkä projekti, johon mahtui mukaan vesivärejä, rikkoutunut silityslauta ja muutama epätoivon hetki. Lopputulos oli kuitenkin sen arvoinen, sillä tärkeintä oli tietenkin se, että mekko sai käyttäjänsä onnelliseksi. Ehkä itse tehdyissä vaatteissa onkin juuri se viehätys: ne eivät ole vain vaatteita, vaan niihin jää muistoksi koko se tarina, joka niiden tekemiseen liittyi.

10. Millainen olisi elokuvani koti?

Eletty ja lämmin. Sellainen koti, jossa näkyy, että siellä asuu ihmisiä. Kirjoja olisi paljon, lasten tavaroita näkyisi siellä täällä ja joku käsityöprojekti olisi todennäköisesti jäänyt odottamaan jatkoa.

Keittiönpöytä olisi varmasti yksi elokuvan vakionäyttämöistä. Siinä syötäisiin, luettaisiin, askarreltaisiin, tehtäisiin taikataikinaa ja suunniteltaisiin seuraavaa projektia. Välillä pöydälle ei enää mahtuisi mitään, mutta jostain pitäisi silti löytää paikka vielä yhdelle kirjalle tai askartelulle. Ehkä juuri tällainen koti tuntuisi elokuvassa kaikkein eniten kodilta.

11. Mikä esine näkyisi elokuvassa jatkuvasti?

Kirja. Kirjoja olisi vähän kaikkialla: lastenkirjoja, sarjakuvia, klassikoita ja kulloinkin kesken oleva teos. Kirjojen lisäksi kuvassa näkyisi tietenkin ompelukoneeni Singer vuosimallia 37, sillä siinä taitaisi olla aika hyvä tiivistelmä tästä elämästä: toisessa kädessä kirja ja toisella kädellä jotakin tekeillä.

Kirjat eivät kuitenkaan olisi elokuvassa vain rekvisiittaa. Niihin liittyisi myös yhteisiä hetkiä lasten kanssa, omia lukuhetkiä ja ajatuksia, joita jokin luettu kirja on herättänyt. Joskus yksi kirja voi avata kokonaisen uuden ajatusmaailman, ja sellaisia hetkiä haluaisin elokuvaankin.

12. Ketkä olisivat tärkeimmät sivuhahmot?

Tässä ei tarvitse kauaa miettiä. Perhe. Lapset olisivat tietysti elokuvassa paljon enemmän kuin sivuhahmoja, vaikka heille annettaisiin käsikirjoituksessa vain pieni rooli. Heillä kun on taipumus ottaa kohtaus haltuun aivan omalla käsikirjoituksellaan.

Unohtamatta tietenkään neitokakadupariskuntaa Neitiä ja Noksua. Lisäksi edesmennyt kissani Päälykäinen voisi vierailla tuonpuoleisesta.

13. Mikä olisi elokuvani kaikkein kaunein kohtaus?

Todennäköisesti jokin ihan tavallinen kesäpäivä. Olisimme meren rannalla, lapset touhuisivat omiaan, joku söisi jäätelöä ja aurinko paistaisi. Mitään erityistä ei tapahtuisi, eikä kohtauksessa olisi varsinaisesti mitään suurta juonenkäännettä.

Ja juuri siksi se olisi ehkä koko elokuvan kaunein kohtaus. Olen huomannut, että juuri tavallisista päivistä ja pienistä hetkistä tulee usein niitä muistoja, joita myöhemmin kaipaa kaikkein eniten. Ehkä kamera viipyisi siinä hetken tavallista pidempään. Lapset leikkisivät, meri olisi taustalla ja minä vain katsoisin heitä. Katsojalle ei selitettäisi, miksi kohtaus on tärkeä. Sen saisi ymmärtää itse. Elokuvankerronta olisi kuin Marcel Proustin ”Kadonnutta aikaa etsimässä”.

14. Mille kohtaukselle yleisö nauraisi?

Luultavasti prinsessamekon ompelukohtaukselle. Aluksi kaikki näyttäisi olevan aivan hallinnassa. Mekko on suunniteltu, kangas on hankittu ja ompeluprojekti on hyvässä vauhdissa. Sitten vesivärit päätyvät mekkoon, silityslauta hajoaa ja joku muukin asia päättää vielä mennä pieleen.

Tässä vaiheessa yleisö voisi jo kysyä, miksi päähenkilö ei vain luovuta. Mutta ei tietenkään luovuta. Mekko valmistuu lopulta, ja kaikkein tärkeintä on, että lapsi on siitä onnellinen. Jälkikäteen koko sotku naurattaa.

Toisaalta myös Neidin ja Noksun keskinäinen draama voisi naurattaa.

15. Missä kohtauksessa päähenkilö löisi hanskat tiskiin?

Todennäköisesti juuri silloin, kun liian monta pientä asiaa menee pieleen yhtä aikaa. Käsityö ei onnistu, lapset tarvitsevat jotakin, pitäisi kirjoittaa, pitäisi siivota ja pitäisi vielä tehdä jotakin aivan muuta, jonka tietenkin myös joku on juuri sillä hetkellä unohtanut.

Sitten tulisi se hetki, jolloin päähenkilö istahtaisi alas ja toteaisi: nyt riittää. Todennäköisesti tämä kohtaus ei kuitenkaan kestäisi kovin pitkään. Seuraavana päivänä mielessä olisi jo uusi idea tai tekisi mieli palata kesken jääneeseen projektiin. Ehkä hanskat kävisivät hetken aikaa tiskiin, mutta niitä ei kuitenkaan jätettäisi sinne pysyvästi.

16. Mikä olisi elokuvani suuri juonenkäänne?

Päähenkilö tajuaa, ettei kaiken tarvitse olla valmista.

Tämä taitaa olla aika olennainen ajatus. Aina on jotain kesken: kirjoja, käsitöitä, blogitekstejä, ideoita ja kaikenlaisia pieniä suunnitelmia. Välillä voi tulla tunne, että pitäisi saada enemmän aikaan ja että keskeneräiset asiat ovat jotenkin merkki siitä, ettei ole saanut tarpeeksi aikaiseksi.

Mutta ehkä elämässä ei ole tarkoituskaan saada kaikkea valmiiksi. Yksi projekti loppuu ja toinen alkaa. Lapset kasvavat ja heidän kanssaan tulee uusia vaiheita. Yksi kesä päättyy ja seuraava tulee aikanaan. Ehkä keskeneräisyys ei siis olekaan ongelma, vaan yksi elämän luonnollisista olotiloista.

17. Millainen olisi elokuvan viimeinen kohtaus?

Olisin kotona. Lapset olisivat siinä ympärillä, pöydällä olisi kirja ja jossain nurkassa keskeneräinen käsityö. Tietokoneella olisi ehkä blogiteksti, jota en ole vielä saanut loppuun. Kaikki olisi hyvin tavallista.

Kamera vetäytyisi hitaasti kauemmas. Mitään suurta loppuratkaisua ei tarvittaisi, koska elämässä ei oikeastaan ole sellaista kohtaa, jossa kaikki langat solmitaan kauniisti yhteen ja musiikki alkaa soida. Yksi päivä vain muuttuu toiseksi.

Ja ehkä juuri siksi viimeisen kohtauksen pitäisi olla mahdollisimman tavallinen.

18. Mitä lopputekstien jälkeen näytettäisiin?

Lopputekstien jälkeen näytettäisiin pieni kooste elokuvan hetkistä. Merta, kakaduja, jäätelöä, Savon maisemia, lasten touhuja, kirjoja ja käsitöitä. Ehkä mukana olisi myös kuva siitä prinsessamekosta, jonka kanssa meinasi mennä hermot, mutta joka lopulta valmistui.

Ja aivan lopuksi näytettäisiin jokin uusi keskeneräinen projekti. Sellainen, jonka piti olla ihan pieni ja nopea, mutta jonka ympärille on jo ehtinyt syntyä uusi suunnitelma jos toinenkin.

Sitten kuuluisi jostain kameran ulkopuolelta: “Ai niin, yksi juttu vielä…” Ja katsoja tietäisi, ettei tämä tarina todellakaan päättynyt lopputeksteihin.

19. Minkä ikärajan elokuvani saisi?

S. Sopisi koko perheelle, vaikka sisältäisikin jonkin verran lapsiperhearjen kaaosta, keskeneräisiä käsitöitä ja aikuisen ajoittaista epätoivoa.

Suurin riski olisi ehkä se, että elokuva aiheuttaisi katsojassa äkillisen halun lähteä kirjastoon, aloittaa uusi käsityöprojekti tai suunnitella kesäretkeä meren äärelle. Mitään kovin vaarallista ei siis pitäisi olla luvassa.

20. Olisiko elokuvalleni tulossa jatko-osa?

Ehdottomasti. Itse asiassa jatko-osan käsikirjoitus on luultavasti jo alkanut, vaikka ensimmäinen elokuvakaan ei ole vielä päättynyt. Siinä olisi uusia kirjoja, uusia elokuvia, uusia retkiä, uusia käsitöitä ja tietenkin uusia pieniä arjen sattumuksia. Joku vanha projekti saattaisi vihdoin valmistua, mutta samalla joku uusi olisi jo aloitettu.

Lapset olisivat taas vähän isompia ja minä miettisin, miten ihmeessä aika menee niin nopeasti. Jokin nykyhetken tavallinen asia olisi muuttunut muistoksi, jota myöhemmin katselisin valokuvista ja ajattelisin, että olipa se sittenkin aika hienoa aikaa.

Ehkä tämän elokuvan tärkein ajatus olisi lopulta tämä: elämän ei tarvitse olla valmis ollakseen hyvä. Riittää, että siinä on rakkaita ihmisiä, kiinnostavia asioita, kirjoja joita haluaa lukea, käsitöitä joita haluaa tehdä ja pieniä hetkiä, jotka huomaa vasta myöhemmin olleen tärkeitä.

Ja jos elämä kerran on elokuva, niin onneksi lopputekstejä ei vielä tarvitse kirjoittaa.

Jatkuu.

---

Haasteen bongasin VillaNannan blogista, ja olihan tähän pakko lähteä mukaan. Jos innostut tekemään tämän itse, nappaa kysymykset mukaasi ja kerro kommenteissa, että osallistuit. Olisi hauska käydä lukemassa muidenkin elämäntarinoita elokuvamuodossa!

Tagged Elämä yleensä