Deborah Marcero: Purkissa

Lastenkirjat näyttävät usein yksinkertaisilta: muutama sivu, vähän tekstiä, pehmeitä kuvia. Silti jotkut niistä tekevät jotain yllättävää: ne sanovat ääneen asioita, joita emme oikein osaa selittää edes itsellemme.

Yksi tällainen teos on Purkissa, jonka on tehnyt kuvittaja-kirjailija Deborah Marcero. Se näyttää tarinalta pupusta, joka kerää asioita purkkeihin, mutta todellisuudessa kyse on muistamisesta, menetyksestä ja kasvamisesta.

Keräily vai selviytymiskeino?

Kirjan päähenkilö Llewellyn kerää purkkeihin:

• sateenkaaren värejä
• ääniä
• hetkiä
• kokemuksia

Aluksi tämä näyttää leikiltä. Lapsi kerää maailmaa talteen. Mutta pian huomaa: hän ei kerää tavaroita, vaan hän kerää pysyvyyttä.

Lapselle maailma on kaoottinen. Aikuiset päättävät asioista, aika kulkee eteenpäin, mikään ei pysy samana. Purkki on ratkaisu tähän: jos hetken voi laittaa purkkiin, se ei katoa.

Moni lapsi tekee samaa ilman purkkeja:

• ottaa kiven taskuun
• haluaa saman iltasadun
• ei anna heittää rikkinäistä lelua pois

Se ei ole tavaroiden kiintymystä. Se on yritys estää ajan kuluminen.

Kun purkki ei enää riitä

Tarina muuttuu vasta, kun ystävä Evelyn muuttaa pois. Tämä on lapselle ensimmäinen eksistentiaalinen menetys: ei riita, ei väärinymmärrys, vaan pysyvä poissaolo. Llewellyn yrittää käsitellä asiaa samalla tavalla kuin ennen: säilömällä.

Mutta nyt se ei toimi. Surua ei voi purkittaa. Tämä on kirjan tärkein hetki: ongelmaa ei ratkaista, tunnetta ei korjata, eikä kukaan selitä sitä pois. Lapsi joutuu kokemaan tyhjyyden. Ja juuri siksi kirja on poikkeuksellisen realistinen.

Muistot eivät ole esineitä

Kirjan varsinainen teema paljastuu hiljaa: Llewellyn luopuu yrityksestä hallita tunteitaan kokoelmalla.

Alussa:
maailma tallennetaan ulkopuolelle

Lopussa:
maailma eletään sisäisesti

Hän ei unohda ystäväänsä. Hän oppii muistamaan ilman säilyttämistä. Tämä on hienovarainen mutta tärkeä ero. Unohtaminen ei ole muistamisen vastakohta, vaan kontrollointi on.

Miksi kirja osuu aikuiseen

Aikuinen tunnistaa purkit heti.

Ne ovat:

• valokuvat puhelimessa
• muistoesineet laatikossa
• nostalgia
• “ennen kaikki oli paremmin”

Me teemme samaa kuin Llewellyn, vain hienostuneemmin. Yritämme pysäyttää ajan dokumentoimalla sen.

Kirja muistuttaa lempeästi: muisto ei säily siksi että sitä vartioi, vaan siksi että sen on kerran elänyt.

Kuvien hiljainen kieli

Teos toimii erityisen hyvin siksi, että sitä ei selitetä puhki.

Värit kertovat tunnetilan:

• lämpimät sävyt → yhteys
• haalistuminen → etäisyys
• tyhjä tila → suru
• pehmenevä paletti → hyväksyntä

Lapsi ei lue käsitteitä vaan tunnelman. Hän oppii tunnistamaan tunteen ilman, että sitä nimetetään. Se on tunneälyn opetusta ilman opetusta.

Pedagoginen aarre

Kirja toimii erityisen hyvin tilanteissa, joissa lapsi kohtaa muutoksen:

• muutto
• päiväkodin vaihto
• ystävän lähtö
• ensimmäinen suurempi pettymys

Mitä Purkissa lopulta sanoo?

Se ei opeta luopumaan muistoista. Se opettaa luopumaan tarpeesta estää niitä muuttumasta.

Elämä ei ole kokoelma säilytettäviä hetkiä, vaan sarja kokemuksia, jotka muuttuvat osaksi meitä.