Itsenäisyyspäivän kunniaksi päätin mennä Ateneumiin itsenäisyyspäivän aattona katsomaan Gallen-Kallela, Klimt & Wien -näyttelyn. Päätös ei ollut itsestään selvä. Olen jo jonkin aikaa kokenut, etten oikein ole enää Ateneumin kaltaisen perinteisen taidetarjonnan kohderyhmää. Nykytaide puhuttelee minua enemmän: sen keskeneräisyys, kysyvyys ja joskus jopa epämukavuus tuntuvat rehellisemmiltä kuin valmiiksi kanonisoitu mestaruus.
Silti juuri itsenäisyyspäivän aatto tuntui oikealta hetkeltä palata “juurille”. Katsomaan, miten suomalainen taide asettuu eurooppalaiseen kehykseen ja millaisena se meille edelleen esitetään.
Näyttelyn perusidea on vahva ja tarpeellinen. Gallen-Kallelan sijoittaminen Wienin Secessionin ja Gustav Klimtin yhteyteen purkaa tehokkaasti ajatusta suomalaisesta taiteesta erillisenä, sisäänpäin kääntyneenä ilmiönä. On virkistävää nähdä, että suomalainen taide oli 1900-luvun alussa osa kansainvälistä keskustelua. Mukana, ei sivussa. Se osoittaa, että suomalainen taide ei syntynyt tyhjiössä, vaan oli osa kansainvälistä murrosta, jossa taide, muotoilu, arkkitehtuuri ja elämäntapa haluttiin nähdä kokonaisuutena. Tämä on tärkeä ja tervetullut näkökulma etenkin aikana, jolloin identiteetit usein typistyvät sulkeviksi tarinoiksi.
Mutta heti alkuun jouduin huomaamaan myös pettymyksiä.
Klimtiä oli yllättävän vähän. Kun hänen nimensä nostetaan otsikkoon, odotukset kasvavat väistämättä. Nyt Klimtin läsnäolo tuntui enemmän viitteelliseltä kuin syvältä. En kaivannut niinkään ikonisia “hittejä”, vaan laajempaa käsitystä hänen tuotantonsa moniulotteisuudesta ja ristiriidoista.
Vielä enemmän jäin kaipaamaan Gallen-Kallelan taidegrafiikkaa. Juuri grafiikassa hänen kokeilevuutensa ja rohkeutensa tulevat usein esiin kirkkaammin kuin monumentaalisissa maalauksissa. Sen vähäisyys tuntui ohitetulta mahdollisuudelta kuin taiteilijan yksi ääni olisi vaiennettu.
Aluksi ajattelin tämän olevan vain kuratoriaalinen valinta, ehkä tilan tai lainojen sanelema. Mutta vähitellen pettymys alkoi kääntyä kysymykseksi: miksi odotin tätä kaikkea niin vahvasti?
Minä halusin lisää. Ego haluaa aina lisää: enemmän Klimtiä, enemmän grafiikkaa, enemmän sisältöä, enemmän vakuuttavuutta. Se mittaa kokemusta määrällä ja intensiteetillä. Mutta kun tämä vaatimus ei täyttynyt, tilalle jäi jotakin muuta: hiljaisempi tapa katsoa.
Kun lakkasin vertaamasta näyttelyä siihen, millainen sen “pitäisi olla”, pystyin katsomaan sitä sellaisena kuin se oli. Gallen-Kallelan maisemissa alkoi näkyä rauha, ei tarina. Klimtin ornamentaalisen pinnan alta paljastui haavoittuvuus, ei loisto. Secessionin kokonaistaide-ihanne alkoi tuntua vähemmän historialliselta ohjelmajulistukselta ja enemmän yritykseltä kuroa umpeen erillisyyden kokemusta.
Itsenäisyyspäivän aattona katsellessani Kallen-Gallelan teoksia tuli ajatus, että kansallinen identiteetti, jota Gallen-Kallelan taide niin voimakkaasti rakentaa, on samalla sekä merkityksellinen että harhainen. Se antaa juuret, mutta voi myös lukita. Kun suomalainen taide asetetaan Wienin kosmopoliittiseen kontekstiin, se menettää osan erityisyydestään ja juuri siinä se ehkä vapautuu.
Poistuin näyttelystä yhä hieman pettyneenä, mutta myös kiitollisena. En siksi, että sain kaiken mitä halusin, vaan siksi, että jouduin huomaamaan omat odotukseni. Näyttely ei tarjonnut minulle täydellistä taide-elämystä, mutta se tarjosi peilin. Ehkä kyse ei lopulta ollut siitä, että näyttely olisi ollut vajaa, vaan siitä, että se pakotti kohtaamaan oman katsomisen tavan. Nykytaiteessa olen tottunut siihen, ettei kaikkea anneta valmiina. Perinteisen taiteen äärellä odotan yhä, huomaamattani, kokonaisuutta, joka sulkeutuu siististi.
Gallen-Kallela edustaa usein tarinaa siitä, keitä olemme. Klimt ja Wien taas kertovat, miten identiteetit liukuvat, sekoittuvat ja uudistuvat. Näyttely ei ehkä tarjonnut kaikkea, mitä odotin, mutta se tarjosi jotain muuta: tilan huomata, miten helposti haluan täyttää tyhjät kohdat valmiilla merkityksillä. Ja ehkä juuri se on itsenäisyyspäivän arvoinen kokemus: ei valmis kertomus siitä, keitä olemme, vaan mahdollisuus nähdä, miten mieli yhä rakentaa tarinoita ja joskus, hetken ajan, uskaltaa päästää niistä irti.
Lähdin Ateneumista miettien, että ehkä en olekaan enää museon kohderyhmää siinä mielessä kuin ennen. Mutta ehkä juuri siksi tällaiset näyttelyt voivat vielä toimia: eivät vahvistamalla tuttuja kertomuksia, vaan paljastamalla, missä kohtaa mieli odottaa liikaa ja näkee liian vähän.
